Tässä onkin mennyt muutama tovi edellisestä kirjoituksesta lomamatkojen takia. Nyt on kuitenkin sen verran tarinaa taas, että voi hyvillä mielin naputella tarinaa.
Kehutaan aluksi hieman Menolippua. Olen jo entuudestaan arvostanut peliä todella paljon - mukavan kevyttä pelailua sopivalla määrällä pelaajien välistä vuorovaikutusta. Nyt arvostukseni vain on noussut, sillä lomalla pelasin peliä noin viisikymppisen tätini ja isoveljeni kanssa. Kumpikaan ei luonnollisesti ole aikaisemmin Trivial Pursiuittia kummempia pelejä pelannut mutta nyt molemmat todella viihtyivät. Olin varsinkin yllättynyt, kun veljeni kehui peliä jälkeenpäin. Uhkapeleistä ja vedonlyönnistä kyllä tiesin hänen olevan kiinnostunut mutta näkyvät lautapelitkin uppoavan. Joka tapauksessa minulle jäi todella positiivinen fiilis ja voin todeta, että Menolippu pysyy ehdottomasti hyllyssäni, sillä sen voi seurasta riippumatta lähes poikkeuksetta hyvin mielin levittää pöydälle.
Myös PitchCaria on tullut pari kertaa otettua. Nyt huomaa, että omien taitojen karttuessa ei enää aloittelijoista ole samanlaista vastusta ja suurin hauskuus piilee nyt ongelmalyöntien selvittelyssä. Toista tasaväkistä kuskia vastaan kisaaminen onkin sitten jo ihan toinen juttu. Ehdottomasti kyseessä on partypeli parhaimmillaan mutta homma on vähän sama kuin tenniksessä - itseään huomattavasti heikompia vastustajia vastaan pelaaminen vähän turhauttaa pidemmän päälle.
Sitten on vaihteeksi aika haukkua jotain peliä. Eilen Kärmeksen peli-illassa kj oli lyönyt pöytään E.T.I.n. Itse saavuin vähän myöhässä paikalle mutta kj, mazikainen, proto, riku ja junnu ottivat minut mukaan peliin sääntöjä kertomatta. Näin jonkin verran kokemusta omaavalle pelimekaaniikka kuitenkin aukesi muita seuraamalla ja pienten kysymysten avulla hyvinkin nopeasti. Tässä ehkä tuli myös esille se, että valinnat pelin aikana ovat loppupeleissä hyvin triviaaleja. Peli etenee lineaarisesti kohti ulkoavaruudesta saapuvien muukalaisten invaasiota. Pelaajat vain valitsevat tekevätkö tutkimusta omaan pussiinsa vai reaalisoivatko he tutkimuksesta saadun tiedon keksintöinä, jotka auttavat suojautumaan möröiltä.
E.T.I. kuulemma lupasi yhteistyötä, selkäänpuukotusta ja petturuutta. Selkäänpuukotusta nähtiin koko pelin aikana vain kerran ja sekin jotenkin pelistä irrallaan. Peli on täyttä lottoa, mikä kävi ilmi muun muassa lopputaistelussa. Minä olin pelissä se petturi, joka pelasikin alienien puolella. Keskitin lopussa kaikki voimani junnun tuhoamiseen. Hyökkäyskorttien olisi pitänyt kyllä riittää varsinkin, kun erikoisominaisuuteni tuplasi niiden arvon tiettyä yksittäistä pelaajaa vastaan. Näin ei kuitenkaan käynyt. Eipä silti jäänyt harmittamaan, sillä sen verran umpisurkea peli oli = hyvin vähän vuorovaikutusta, diplomatia teennäistä, ei todellista selkäänpuukottelua, peli pelaa itseään, liikaa lottoamista, pitkä peliaika, peli ei innosta yhteistyöhön. Negatiiviselle puolelle lisätään vielä se, kuinka alien-pelaaja (eli tässä tapauksessa minä) joutui paljastumisensa jälkeen odottamaan useita kierroksia tyhjänpanttina samalla, kun muut pelaajat yrittivät vielä parhaansa mukaan varustautua. Teki mieli lähteä kotiin siinä vaiheessa. Ainoat positiiviset asiat olivat hauska idea, laadukkaat komponentit, selkeä mekaniikka ja hyvä yritys. Mielipide porukassa oli ilmeisesti kautta linjan samansuuntainen, sillä mazikainenkin lähti pöydästä kesken kaiken luovuttaen pelinsä kuulan haltuun.
torstai 31. heinäkuuta 2008
torstai 17. heinäkuuta 2008
Kärmespelailua 16.7.2008
Monen viikon vatvomisen jälkeen saimme viimeinkin aikaiseksi lähteä puhdistamaan galaksia Kaaoksen joukoista Space Crusaden merkeissä. Ensimmäisenä tehtävänä meidän piti puhdistaa äklöolentojen valtaamaan avaruusaluksen yksi sektori. Ensisijaisena kohteena oli aluetta vartioivan Destructorin tuhominen.
Kaaoksen armeijaa komensi luopio riku. Avaruusmariiniryhmiä johtivat kersantti kuula, kersantti mazikainen ja kersantti adebisi. Ensimmäisenä kosketuksen viholliseen sai adebisin ryhmä. Montaakaan sekuntia ei ehtinyt kulua, kun käytävillä jo makasi kasa savuavia örkkien ja gretchinien ruumiita. kuulan ja mazikaisen ryhmätkin liityivät omilla tahoillaan taisteluun ja pian joka puolella käytäviä kaikuivat laukaukset ja huudot. Adrenaliini virtasi teroittaen aistit terävimmilleen.
Kaaosluopio riku näytti pääsevän niskan päälle, kun adebisin Blood Angelseista kaatui kolme ja mazikaisen Space Judgeistakin pari soturia. Ryhmät olivat kuitenkin tottuneet näkemään kuolemaa eivätkä olleet millänsäkään ja painoivat vain päälle. Pian alueella ei ollutkaan jäljellä kuin hirmuinen Destructor, jonka panssari oli paksu ja katse kauhistuttava. Ryhmänjohtajat katsoivat parhaaksi lähettää kokemattomammat soturinsa takaisin emäalukseen jääden itse katsomaan kuolemaa silmästä silmään.
Taistelu oli pitkä ja tuskallinen. mazikainen ja adebisi pysyttelivät hyvän matkan päässä Destructorista varoen tiukasti lähitaisteluun joutumista ja antoivat samalla vuoronperään heavy bolttereidensa laulaa mutta tuloksetta. Toivo lepäsi kersantti kuulassa, joka oli varustautunut lähitaisteluun tarkoitetuilla voimanyrkillä ja kalmamiekalla. kuulan vain oli juostava alueen toiselta laidalta asti.
kuulan ollessa enää vain parin askeleen mitan päästä tuosta karmaisevasta kuolemankoneesta kersantti adebisin laukaus löysi heikon kohdan panssarissa. Destructor hyytyi siihen paikkaan. adebisi näki silmissään ylennyksen ja kasan kunniamitaleita mutta yhtä asiaa hän ei nähnyt - mazikaisen ja kuulan naamoilla kiehuvaa suunnatonta kateutta. Nyt he joutuisivat palaamaan takaisin alukseen lähes tyhjin käsin. Varsinkin kuulan turhautuminen oli valtaisaa. Hän oli juossut koko matkan aluksen toiselta puolelta asti vain nähdäkseen vihollisensa kaatuvan 1 sekuntia ennen kuin itse ehtisi asiaan mitenkään vaikuttaa. Turhautuminen purkautui tulivuoren lailla. kuula ryntäsi kohti adebisia, kohotti miekkansa ja leikkasi tältä pään irti yhdellä sivalluksella. Vain kaksi ryhmänjohtajaa palasi takaisin emäalukseen. Päällikolle toimitetussa raportissa todettiin adebisin ajautuneen liian lähelle Destructoria...
Saumattoman tiimityöskentelyn jälkeen yhteishenki oli sen verran hyvä, että saatoimme kokeilla kaikille uutta peliä Oregonia. Olin käynyt hakemassa pelin Kuopion Anttilasta kohtuullisen siedettävään 8 eemelin hintaan. Vähän itsekin ihmettelin, miten tänä keväänä julkaistu peli jo nyt oli 70% alessa mutta minua asia ei haitannut. Mitä olin kotona peliä katellut, olivat ennakko-odotukset kaksijakoiset. Joko peli olisi täysi tunkki tai sit mukavan kevyttä läpsyttelyä.Oregon osoittautui mukavan kevyeksi läpsyttelyksi.
Vaikka peli kesti alle tunnin, oli myös pienelle strategialle tilaa ja omalla vuorollaan joutui välillä miettimään taktisia valintojaankin. Tuurilla on tosin sen verran pelissä merkitystä, ettei hirmu tarkkaan analysointiin kannata tuhlata aikaa. Kaiken kaikkiaan leppoista läiskintää, josta 8 johnin elttonia ei ole paha kustannus. Paljoa enempää en tästä teemasta heittäisi tiskiin, sillä entuudestaan vastaavaan tarpeeseen sopivia, minuun enemmän vetoavalla teemalla varustettuja pelejä mulla löytyy mutta vaikkapa ensimmäiseksi peliksi tai tutuille lahjaksi Oregon on oikein sopiva. Eipähän tartte heti pistää kiertoon. Niille, jotka inhoavat tuuripelejä ja hieman abstrakteja mekaniikkoja, ei Oregon ole hyvä valinta.
Itse peli meni osaltani aika heikosti. Olin suunnilleen tasapisteissä muiden kanssa ennen loppupisteytystä, mikä ei tiennyt hyvää, sillä minulla oli vain pari hiili-/kultalaattaa kun muilla niitä oli melkein kattoon asti ylettyvät pinot. mazikainen voitti, kuula oli kakkonen, riku kolmas ja meitsille jäi sitten pelkät kurat lahkeille.
Lopuksi vielä teki mieli jotain kevyttä ottaa. Race for the Galaxy pöytään siis. Jos nyt en ihan väärin muista, niin kolmatta kertaa lähdin tähän kisaan mukaan. Vieläkin olen käytännössä täysi nyyppä pelin kannalta, sillä mulla ei ole juuri hajuakaan mitä kaikkea pakasta voi nousta. Lähdin pelaamaan San Juanista tuttua tuottamis-/myymiskoneistoa. Ihan kivasti taas meni mutta kavereilla meni vielä paremmin. mazikainen hoiti sotilaallisella Spartallaan homman. kuula oli niukasti kakkonen, minä kolmas ja riku neljäs. Ehkä sitä tätäkin oppii joskus pelaaman ja samaa toivon San Juaninkin kohdalla.
Reiska on mielestäni parhaimmillaan, kun kukaan ei kaipaa pahoja konflikteja (esim. Cayluksen tai Mykerinoksen jälkeen). Peli on loppupeleissä monen pelaajan pasianssia ja hyvä sellainen. Ehkä sitä voisi yhden tämmöisen vähemmän ilkeän pelin hommata itselleenkin, vaikken muuten hirveästi pidäkään vuorovaikutuksettomista peleistä. San Juan olisi selkeämpi kaikille pelaajaryhmille, RftG puolestaan monipuolisempi ja teema mielenkiintoisempi. Muitakin ehdotuksia otetaan vastaan.
Kaaoksen armeijaa komensi luopio riku. Avaruusmariiniryhmiä johtivat kersantti kuula, kersantti mazikainen ja kersantti adebisi. Ensimmäisenä kosketuksen viholliseen sai adebisin ryhmä. Montaakaan sekuntia ei ehtinyt kulua, kun käytävillä jo makasi kasa savuavia örkkien ja gretchinien ruumiita. kuulan ja mazikaisen ryhmätkin liityivät omilla tahoillaan taisteluun ja pian joka puolella käytäviä kaikuivat laukaukset ja huudot. Adrenaliini virtasi teroittaen aistit terävimmilleen.
Kaaosluopio riku näytti pääsevän niskan päälle, kun adebisin Blood Angelseista kaatui kolme ja mazikaisen Space Judgeistakin pari soturia. Ryhmät olivat kuitenkin tottuneet näkemään kuolemaa eivätkä olleet millänsäkään ja painoivat vain päälle. Pian alueella ei ollutkaan jäljellä kuin hirmuinen Destructor, jonka panssari oli paksu ja katse kauhistuttava. Ryhmänjohtajat katsoivat parhaaksi lähettää kokemattomammat soturinsa takaisin emäalukseen jääden itse katsomaan kuolemaa silmästä silmään.
Taistelu oli pitkä ja tuskallinen. mazikainen ja adebisi pysyttelivät hyvän matkan päässä Destructorista varoen tiukasti lähitaisteluun joutumista ja antoivat samalla vuoronperään heavy bolttereidensa laulaa mutta tuloksetta. Toivo lepäsi kersantti kuulassa, joka oli varustautunut lähitaisteluun tarkoitetuilla voimanyrkillä ja kalmamiekalla. kuulan vain oli juostava alueen toiselta laidalta asti.
kuulan ollessa enää vain parin askeleen mitan päästä tuosta karmaisevasta kuolemankoneesta kersantti adebisin laukaus löysi heikon kohdan panssarissa. Destructor hyytyi siihen paikkaan. adebisi näki silmissään ylennyksen ja kasan kunniamitaleita mutta yhtä asiaa hän ei nähnyt - mazikaisen ja kuulan naamoilla kiehuvaa suunnatonta kateutta. Nyt he joutuisivat palaamaan takaisin alukseen lähes tyhjin käsin. Varsinkin kuulan turhautuminen oli valtaisaa. Hän oli juossut koko matkan aluksen toiselta puolelta asti vain nähdäkseen vihollisensa kaatuvan 1 sekuntia ennen kuin itse ehtisi asiaan mitenkään vaikuttaa. Turhautuminen purkautui tulivuoren lailla. kuula ryntäsi kohti adebisia, kohotti miekkansa ja leikkasi tältä pään irti yhdellä sivalluksella. Vain kaksi ryhmänjohtajaa palasi takaisin emäalukseen. Päällikolle toimitetussa raportissa todettiin adebisin ajautuneen liian lähelle Destructoria...
Saumattoman tiimityöskentelyn jälkeen yhteishenki oli sen verran hyvä, että saatoimme kokeilla kaikille uutta peliä Oregonia. Olin käynyt hakemassa pelin Kuopion Anttilasta kohtuullisen siedettävään 8 eemelin hintaan. Vähän itsekin ihmettelin, miten tänä keväänä julkaistu peli jo nyt oli 70% alessa mutta minua asia ei haitannut. Mitä olin kotona peliä katellut, olivat ennakko-odotukset kaksijakoiset. Joko peli olisi täysi tunkki tai sit mukavan kevyttä läpsyttelyä.Oregon osoittautui mukavan kevyeksi läpsyttelyksi.
Vaikka peli kesti alle tunnin, oli myös pienelle strategialle tilaa ja omalla vuorollaan joutui välillä miettimään taktisia valintojaankin. Tuurilla on tosin sen verran pelissä merkitystä, ettei hirmu tarkkaan analysointiin kannata tuhlata aikaa. Kaiken kaikkiaan leppoista läiskintää, josta 8 johnin elttonia ei ole paha kustannus. Paljoa enempää en tästä teemasta heittäisi tiskiin, sillä entuudestaan vastaavaan tarpeeseen sopivia, minuun enemmän vetoavalla teemalla varustettuja pelejä mulla löytyy mutta vaikkapa ensimmäiseksi peliksi tai tutuille lahjaksi Oregon on oikein sopiva. Eipähän tartte heti pistää kiertoon. Niille, jotka inhoavat tuuripelejä ja hieman abstrakteja mekaniikkoja, ei Oregon ole hyvä valinta.
Itse peli meni osaltani aika heikosti. Olin suunnilleen tasapisteissä muiden kanssa ennen loppupisteytystä, mikä ei tiennyt hyvää, sillä minulla oli vain pari hiili-/kultalaattaa kun muilla niitä oli melkein kattoon asti ylettyvät pinot. mazikainen voitti, kuula oli kakkonen, riku kolmas ja meitsille jäi sitten pelkät kurat lahkeille.
Lopuksi vielä teki mieli jotain kevyttä ottaa. Race for the Galaxy pöytään siis. Jos nyt en ihan väärin muista, niin kolmatta kertaa lähdin tähän kisaan mukaan. Vieläkin olen käytännössä täysi nyyppä pelin kannalta, sillä mulla ei ole juuri hajuakaan mitä kaikkea pakasta voi nousta. Lähdin pelaamaan San Juanista tuttua tuottamis-/myymiskoneistoa. Ihan kivasti taas meni mutta kavereilla meni vielä paremmin. mazikainen hoiti sotilaallisella Spartallaan homman. kuula oli niukasti kakkonen, minä kolmas ja riku neljäs. Ehkä sitä tätäkin oppii joskus pelaaman ja samaa toivon San Juaninkin kohdalla.
Reiska on mielestäni parhaimmillaan, kun kukaan ei kaipaa pahoja konflikteja (esim. Cayluksen tai Mykerinoksen jälkeen). Peli on loppupeleissä monen pelaajan pasianssia ja hyvä sellainen. Ehkä sitä voisi yhden tämmöisen vähemmän ilkeän pelin hommata itselleenkin, vaikken muuten hirveästi pidäkään vuorovaikutuksettomista peleistä. San Juan olisi selkeämpi kaikille pelaajaryhmille, RftG puolestaan monipuolisempi ja teema mielenkiintoisempi. Muitakin ehdotuksia otetaan vastaan.
tiistai 15. heinäkuuta 2008
Kesäviikonlopun kovat pelit, osa 3
Sunnuntai valkeni kauniina. Aurinko paistoi ja lämmintä oli. Edellinen ilta oli jäänyt vähän torsoksi mutta herätessä ei enää juurikaan harmittanut. Tysonista ei kenelläkään ollut tietoakaan ja niinpä olimme jo klo 10 liepeillä ylhäällä. Loistava keli houkutteli lähtemään aamupala-/brunssipaikan etsintään. Valitettavasti paikan löytäminen Kuopiosta osoittautui hyvin vaikeaksi, Suomessa kun ei oikein tuoretta leipää ja ulkona syömistä arvosteta. No käppäiltiin siinä sitten stuben ja jymy-r:n kanssa käsi kädessä reilu tunti pitkin Kallaveden rantoja, minkä jälkeen nälkäisinä päädyimme pizzalle. Romanttisesti kaikki tilasivat samanlaiset annokset. Ai kun vielä joku olisi lausunut runoja.
Ruokailun jälkeen poijilla oli vielä reippa puolitoista tuntia aikaa junan lähtöön, eli juurikin sopivasti Mykerinokselle sääntöselityksineen. Fiilis pelissä muistuttaa hyvin pitkälti toista Ystari Gamesin julkaisua, Caylusta. Pelaajat vääntävät verenmaku suussa, kun kaaos pelissä tuntuu saavan yliotteen eikä mikään suunnitelma ota onnistuakseen. Mykerinos on vain huomattavan paljon nopeampi peli, mikä tekee siitä paremmin tilanteeseen kuin tilanteeseen sopivan (tämä ei tietenkään tarkoita paremmuutta).
Juurikin Mykerinos on opettanut minulle, kuinka näitä kaaoksen täyttämiä pelejä kuuluu pelata. Kovin montaa vuoroa pidemmälle suunnittelu on lähes turhaa, sillä homma kusee kuitenkin. Parempi vain optimoida lyhyellä tähtäimellä. Kokeneempi pelaaja pystyy tietenkin tuottamaan valmiiksi muutaman varasuunnitelman, jolloin pidempikin juoniminen voi tuottaa hedelmää ilman valtavaa stressiä. Samaa filosofiaa koitan noudattaa elämässäkin. Nimeäisikö tätä sitten kaaos-Zeniksi.
Itse peli meni stubelta ja jymy-r:ltä opettelun merkeissä ja aloittelijalle tyypillisesti unohtivat museon. Meitsi valloitti museon parhaat paikat ja sitä myöten voitto oli selviö. Mykrä loppui juuri sopivasti, jotta etelän miehet ehtivät kevyesti junaan. Oli kuulemma täyttä ja kuumaa - ihanteelliset olostuhteet väsyneille miehille.
Samalla kun poikien juna upposi syvälle Pönttövuoren pimeään tunneliin, panssarimaunun ja HH:n kanssa siirryimme rakentelemaan rautateitä Menolipun merkeissä. Alkujaossa en saanut kovinkaan erikoisia reittejä käteeni - kaikki olivat keskilännen lyhyitä/keskimittaisia pätkiä. Sain kuitenkin touhuta yksinäni, kun HH ja panssarimaunu kilpailivat Trans-Amerika-radoillaan. Suora vuorovaikutus jäi minun osaltani siten varsin vähäiseksi. Yhdistin omat määränpääni melko nopeasti, minkä jälkeen sitten vain nostelin uusia menolippuja käteeni keräten niitä yhteensä 8 kappaletta. Tuloksena olivat voitto ja ennätyspisteeni tavallisessa Menolipussa - 169 pistettä. Pelin aikana oikeastaan mielenkiintoisinta oli usuttaa HH:ta ja panssarimaunua toistensa kimppuun. Varsinkin panssarimaunu onnistui kurmuutuksessaan aiheuttaen HH:lle 44 pisteen miinukset.
panssarimaunu kettuilee HH:lle
Näihin tunnelmiin peliviikonloppu sitten päättyikin. Mukavaa oli ja kiitokset kaikille paikallaolijoille.
Ruokailun jälkeen poijilla oli vielä reippa puolitoista tuntia aikaa junan lähtöön, eli juurikin sopivasti Mykerinokselle sääntöselityksineen. Fiilis pelissä muistuttaa hyvin pitkälti toista Ystari Gamesin julkaisua, Caylusta. Pelaajat vääntävät verenmaku suussa, kun kaaos pelissä tuntuu saavan yliotteen eikä mikään suunnitelma ota onnistuakseen. Mykerinos on vain huomattavan paljon nopeampi peli, mikä tekee siitä paremmin tilanteeseen kuin tilanteeseen sopivan (tämä ei tietenkään tarkoita paremmuutta).
Juurikin Mykerinos on opettanut minulle, kuinka näitä kaaoksen täyttämiä pelejä kuuluu pelata. Kovin montaa vuoroa pidemmälle suunnittelu on lähes turhaa, sillä homma kusee kuitenkin. Parempi vain optimoida lyhyellä tähtäimellä. Kokeneempi pelaaja pystyy tietenkin tuottamaan valmiiksi muutaman varasuunnitelman, jolloin pidempikin juoniminen voi tuottaa hedelmää ilman valtavaa stressiä. Samaa filosofiaa koitan noudattaa elämässäkin. Nimeäisikö tätä sitten kaaos-Zeniksi.
Itse peli meni stubelta ja jymy-r:ltä opettelun merkeissä ja aloittelijalle tyypillisesti unohtivat museon. Meitsi valloitti museon parhaat paikat ja sitä myöten voitto oli selviö. Mykrä loppui juuri sopivasti, jotta etelän miehet ehtivät kevyesti junaan. Oli kuulemma täyttä ja kuumaa - ihanteelliset olostuhteet väsyneille miehille.
Samalla kun poikien juna upposi syvälle Pönttövuoren pimeään tunneliin, panssarimaunun ja HH:n kanssa siirryimme rakentelemaan rautateitä Menolipun merkeissä. Alkujaossa en saanut kovinkaan erikoisia reittejä käteeni - kaikki olivat keskilännen lyhyitä/keskimittaisia pätkiä. Sain kuitenkin touhuta yksinäni, kun HH ja panssarimaunu kilpailivat Trans-Amerika-radoillaan. Suora vuorovaikutus jäi minun osaltani siten varsin vähäiseksi. Yhdistin omat määränpääni melko nopeasti, minkä jälkeen sitten vain nostelin uusia menolippuja käteeni keräten niitä yhteensä 8 kappaletta. Tuloksena olivat voitto ja ennätyspisteeni tavallisessa Menolipussa - 169 pistettä. Pelin aikana oikeastaan mielenkiintoisinta oli usuttaa HH:ta ja panssarimaunua toistensa kimppuun. Varsinkin panssarimaunu onnistui kurmuutuksessaan aiheuttaen HH:lle 44 pisteen miinukset.
panssarimaunu kettuilee HH:lle
Näihin tunnelmiin peliviikonloppu sitten päättyikin. Mukavaa oli ja kiitokset kaikille paikallaolijoille.
maanantai 14. heinäkuuta 2008
Kesäviikonlopun kovat pelit, osa 2
Perjantai-ilta oli venynyt pitkälle lauantaiaamuun. Tästä huolimatta polte pelipöydän ääreen oli niin kova, että revimme jymy-r:n ja stuben kanssa itsemme ylös sängystä jo yhdentoista kantturoissa. Nopeat suihkut, aamukalja ja paistetut munat virvoittivat siinä määrin, että kävimme ensin vähän pyörähtelemässä Kuopion torilla ja sitten suuntasimme kohti panssarimaunun ja hänen tyttöystävänsä minnan residenssiä, jonne myös HH:n oli määrä saapua. Virallisena nimikkeenä lauantain tapahtumalle oli tuparit, joten lahjoimme isäntämme ruhtinaallisesti.
Alkajaisiksi luvattu nakkikeitto viivästyi sen verran, että panssarimaunu, jymy-r, stubbe ja minä odotellessamme lätkimme erän Colorettoa. On se vaan hieno peli. Yksinkertaista ja nopeaa mutta silti viihdyttävää täytettä, joka ei loppupeleissä edes tunnu ajantäytepelille vaan ihan oikealle ajanvietteelle. Vein pelin nimiini ja ahmin sen mukaisen voittajan annoksen erinomaista nakkisoppaa.
Syönnin loppuessa HH ei ollut vieläkään saapunut eivätkä vieraat juuri vähään aikaan kaivanneet isäntäväen passausta, joten tilaukseen pistettiin sopiva viiden hengen peli Carcassonne. Edellisestä pelistä olikin jo vierähtänyt 7kk aikaa ja itse ainakin olin vallan onnesta muikeana. Pelistä tuli todella vähäpisteinen, kun suurin osa kaupungeista jäi valmistumatta eivätkä peltonapitkaan päässeet täten pisteitä tuottamaan. Edellisenä iltana alkanut voittoputkeni sai jatkoa 51 pisteellä stuben ja jymy-r:n hiillostaessa tiukasti pyllyn takana (49,48). panssarimaunulla ja minnalla peli kärähti peltopeliin tai oikeammin sanottuna sen puutteeseen.
Carcassonnen aikana HH:kin oli saatu paikalle. Mikäpä olisi tilanteeseen paremmin sopinut kuin Fearsome Floors 10 sekunnin paniikkisäännöillä. Vaikeutimme peliä vielä ottamalla laudalle kaksi hirviötä. Alussa nimesimme kumpaa aina liikutettaisiin ensimmäisenä. Monsterit liikkuivat siten, että ne lähtivät ensimmäisellä vuorolla eri suuntiin mutta etenivät molemmat yhtä monta askelta. Lisäksi mörököllit eivät nähneet toistensa läpi.
Kahdella nälkäisellä hirviöllä peli osoittautui jo varsin haastavaksi eikä tie-breakiin jouduttu turvautumaan. jymy-r loi loistavan strategian ja dominoi alusta asti peliä. Hän oli päättänyt jättää yhden hahmoistaan sokkelon alkupäähän varmistamaan, etteivät monsut poistuisi sieltä ja että kaksi muuta hahmoa saisivat rauhassa juosta toiseen päähän. Strategia oli voitokas ja jymy-r oli ainoa kaksi nappia linnasta ulos saanut pelaaja. HH:kin aloitti pelit väkevästi valtaamalla toisen sijan minnan ja panssarimaunun seuratessa heti perässä. stubbe ja minä menetimme kaikki ukkomme. Palautus maan pinnalle oli sopivan raju, sillä mulla alkoikin jo olemaan voittamaton olo.
Paniikkijuoksentelun jälkeen meininki muttui astetta psykologisempaan suuntaan. Vuorossa oli vedonlyöntiä Colossal Arenan malliin. Edellisen kerran peliä tuli pelattua touko-kesäkuun vaihteessa, kun suunnilleen samalla porukalla mätettiin kokonainen viikonloppu Espoossa menemään. Silloin Colossal Arena nousi heti suosikkieni joukkoon. Olen huomannut, että pidän itse kovasti peleistä, joissa pyritään pääsemään vastustajan pään sisään ja vuorovaikutusta pelaajien välillä syntyy myös laudan ulkopuolella. Tämänkään kertainen peli ei muuttanut ajatuksia. Peli piti koko ajan otteessaan ja ainakin tuhat erilaista salaliittoteoriaa käväisi mielessä.
Lauantai-iltapäivän Colossal Arena päättyi neljännellä kierroksella nostopakan loppumiseen. Hengissä säilyi yhteensä 5 taistelijaa, mikä tarkoitti useiden vetojen osumista kaikkien pelaajien kohdalla. HH jatkoi vakuuttavaa menoaan ja niisti minut pisteen erolla. stubbeen ja jymy-r:ään eroa tuli pari pistettä enemmän. HH:n voitto tuli kieltämättä hieman puskista, sillä jostain syystä olin keskittynyt lähes kokonaan jymy-r:n kyttäämiseen (kuten lähes aina yhdessä pelatessamme). Tulipahan hyvä oppitunti siitä, että useimmissa peleissä mukana on muitakin. Tuo oppi vain oli vähällä huuhtoutua mielestä, sillä niin hyvää boolia isäntäväki pelin aikana taikoi nautittavaksemme.
Kyttäystä - "humhumhum... I'm inside your head now"
Harmittavasti 6+ pelaajalle sopivat pelit olivat vähissä. Piti sitten jakautua kahteen kolmen porukkaan. San Juan ja Settlers of Catan olivat seuraavien pelien nimet. HH, jymy-r ja minä siirryimme Karibian maisemiin rakentamaan San Juanin uljasta kaupunkia. minna, panssarimaunu ja stubbe puolestaan lähtivät uudisasuttamaan Catanin saarta. Teemallisesti emme siis kovin kaukana toisistamme olleet.
San Juan oli täysin jymy-r:n heiniä. Ei meistä muista ollut pienintäkään vastusta. Menestykseni San Juanissa on toistaiseksi ollut samanlaista kuin sen isoveljessä Puerto Ricossa. Peleillä vain on se ero, että ensiksi mainittua on mukava pelata paremmin esille tulevan teeman ja kauniimpien komponenttien ansiosta. Isoveli kärsii vaikeasti käsiteltävistä/rumista osasista ja liian pitkästä peliajasta niin heikkoon teemaan. Onhan Puerto Ricon mekaniikka loistava mutta minua ei pelkällä mekaniikalla voidella.
Ensimmäisen perään otettiin uusi San Juan mutta nyt neljällä pelaajalla. Isäntämme siirtyivät sillä välin valmistelemaan jo entuudestaan hemmoteltujen vieraidensa ruokkimista. Uutena ruokalajina olivat kotikutoiset hampurilaiset. stubenkaan liittyminen peliin ei tuonut mitään uutta auringon alle vaan jymy-r jyräsi tälläkin kertaa ylivoimaiseen voittoon. Itse kuuluin pohjasakkaan, vaikka sainkin tuotantokoneiston mukavasti käyntiin. Hyvä maku pelistä kuitenkin suuhun jäi eikä vähiten hampurilaisten ansiosta.
Der König
Kunhan olimme saaneet pyyhittyä suumme rasvasta ja saatettuamme emäntämme minnan kaupunkikierroksen alkuun, mäiskästiin väliin uusi erä Colorettoa. Peli auttoi minut palaamaan voittokantaan. stubbe, panssarimaunu ja HH ottivat sitten seuraavat sijat. jymy-r:llä ei tänä päivänä Coloretto selvästikään kulkenut, sillä hän jäi toistamiseen imemään tuppea penkin päähän
Ilta oli jo pitkällä ja edellisen illan malliin itse kunkin liikeradoissa saattoi havaita melkoista satunnaisuutta. Tästä huolimatta iskimme jostain syystä todella pitkään hyllyssäni seisseen Cayluksen tulille, mikä nostatti porukassa nostalgiatunnelmaa. Olimme näet peliporukkamme alkuaikoina pelanneet ko peliä hyvinkin paljon. Caylus osoittautui kuitenkin kellonaikaan nähden pieneksi virheeksi, sillä varsinkin viidellä pelaajalla peli vaatii pituutensa takia hyvää vireystilaa. Mekaniikka ei sinänsä ole erityisen vaativa mutta peli on niin täynnä tiukkoja päätöksiä ja kaaosta, että pikku flänägänissä ote katoaa helposti.
Itselläni peli meni loistavasti ja jotenkin tunsin pystyväni elämään kaaoksen kanssa. En tehnyt kovinkaan pitkän tähtäimen suunnitelmia vaan tyydyin vain ottamaan parhaan vaihtoehdon tarjolla olleista. Näin säilytin tyyneyden koko pelin ajan eikä turhautuminen päässyt hiipimään tukan alle. Voitinkin pelin lopulta kohtuullisella erolla panssarimaunuun ja stubbeen. jymy-r:n alavire jatkui ja hän joutui taipumaan myös HH:lle jääden omille kymmenluvuilleen.
Pelin aikana esiin nousi kokeilemisen arvoinen sääntövariantti, kun maijakin oli päässyt töistä ja liittyi seuraamme (kuulemma seurue haisi kohtuullisen tumakalle viinalle). Kilpailuun kuninkaan suosiosta ei enää päässyt mukaan, joten pistimme sitten maijan kanssa muutaman kierroksen ajaksi tiimin pystyyn. Ideana oli, että lähettäisimme työläisiä töihin vuoronperään mutta emme saisi keskustella taktisista valinnoista keskenämme. Tiimipelivariantti osoittautui todella hauskaksi vaikka olimmekin pöydän ainut joukkue. Ensi kerralla kenties kokeillaan tätä systeemiä.
Toinen sääntömuutos, jota aion kokeilla ensi kerralla, on lääninherran siirtäminen eteenpäin kaksi ruutua kerrallaan riippumatta viskaalin sijainnista, sillä nyt viidellä pelaajalla ongelmaksi muodostui pelin pituus. jymy-r varsinkin kritisoi peliä kovasti pituuteen nähden suuren kaaoksen takia. Jos homma pysyisi koko ajan tiukasti pelaajien hallinnassa, pitkäkin peli pitäisi otteessaan alusta loppuun. Puerto Ricon ja Cayluksen ongelmat johtuvat siis eri asioista mutta aiheuttavat helposti saman fiiliksen - peli rupeaa viimeistään puolentoista tunnin jälkeen tökkimään pahasti. Itse kuitenkin pidän Cayluksesta huomattavasti enemmän.
Kello olikin matsin päättymisen jälkeen jo niin paljon, että kapakkiin siirtyminen tehtiin pikavauhtia. Ehdimme ottamaan vain yhdet, kun valomerkki jo lopetti Cayluksen jälkeisen uuden nousumme. Vähän pettyneet tunnelmat oli siinä vaiheessa mutta, kuten huomenna ilmestyvästä raportin 3. osasta selviää, tämä ehkä pelasti sunnuntain.
Alkajaisiksi luvattu nakkikeitto viivästyi sen verran, että panssarimaunu, jymy-r, stubbe ja minä odotellessamme lätkimme erän Colorettoa. On se vaan hieno peli. Yksinkertaista ja nopeaa mutta silti viihdyttävää täytettä, joka ei loppupeleissä edes tunnu ajantäytepelille vaan ihan oikealle ajanvietteelle. Vein pelin nimiini ja ahmin sen mukaisen voittajan annoksen erinomaista nakkisoppaa.
Syönnin loppuessa HH ei ollut vieläkään saapunut eivätkä vieraat juuri vähään aikaan kaivanneet isäntäväen passausta, joten tilaukseen pistettiin sopiva viiden hengen peli Carcassonne. Edellisestä pelistä olikin jo vierähtänyt 7kk aikaa ja itse ainakin olin vallan onnesta muikeana. Pelistä tuli todella vähäpisteinen, kun suurin osa kaupungeista jäi valmistumatta eivätkä peltonapitkaan päässeet täten pisteitä tuottamaan. Edellisenä iltana alkanut voittoputkeni sai jatkoa 51 pisteellä stuben ja jymy-r:n hiillostaessa tiukasti pyllyn takana (49,48). panssarimaunulla ja minnalla peli kärähti peltopeliin tai oikeammin sanottuna sen puutteeseen.
Carcassonnen aikana HH:kin oli saatu paikalle. Mikäpä olisi tilanteeseen paremmin sopinut kuin Fearsome Floors 10 sekunnin paniikkisäännöillä. Vaikeutimme peliä vielä ottamalla laudalle kaksi hirviötä. Alussa nimesimme kumpaa aina liikutettaisiin ensimmäisenä. Monsterit liikkuivat siten, että ne lähtivät ensimmäisellä vuorolla eri suuntiin mutta etenivät molemmat yhtä monta askelta. Lisäksi mörököllit eivät nähneet toistensa läpi.
Kahdella nälkäisellä hirviöllä peli osoittautui jo varsin haastavaksi eikä tie-breakiin jouduttu turvautumaan. jymy-r loi loistavan strategian ja dominoi alusta asti peliä. Hän oli päättänyt jättää yhden hahmoistaan sokkelon alkupäähän varmistamaan, etteivät monsut poistuisi sieltä ja että kaksi muuta hahmoa saisivat rauhassa juosta toiseen päähän. Strategia oli voitokas ja jymy-r oli ainoa kaksi nappia linnasta ulos saanut pelaaja. HH:kin aloitti pelit väkevästi valtaamalla toisen sijan minnan ja panssarimaunun seuratessa heti perässä. stubbe ja minä menetimme kaikki ukkomme. Palautus maan pinnalle oli sopivan raju, sillä mulla alkoikin jo olemaan voittamaton olo.
Paniikkijuoksentelun jälkeen meininki muttui astetta psykologisempaan suuntaan. Vuorossa oli vedonlyöntiä Colossal Arenan malliin. Edellisen kerran peliä tuli pelattua touko-kesäkuun vaihteessa, kun suunnilleen samalla porukalla mätettiin kokonainen viikonloppu Espoossa menemään. Silloin Colossal Arena nousi heti suosikkieni joukkoon. Olen huomannut, että pidän itse kovasti peleistä, joissa pyritään pääsemään vastustajan pään sisään ja vuorovaikutusta pelaajien välillä syntyy myös laudan ulkopuolella. Tämänkään kertainen peli ei muuttanut ajatuksia. Peli piti koko ajan otteessaan ja ainakin tuhat erilaista salaliittoteoriaa käväisi mielessä.
Lauantai-iltapäivän Colossal Arena päättyi neljännellä kierroksella nostopakan loppumiseen. Hengissä säilyi yhteensä 5 taistelijaa, mikä tarkoitti useiden vetojen osumista kaikkien pelaajien kohdalla. HH jatkoi vakuuttavaa menoaan ja niisti minut pisteen erolla. stubbeen ja jymy-r:ään eroa tuli pari pistettä enemmän. HH:n voitto tuli kieltämättä hieman puskista, sillä jostain syystä olin keskittynyt lähes kokonaan jymy-r:n kyttäämiseen (kuten lähes aina yhdessä pelatessamme). Tulipahan hyvä oppitunti siitä, että useimmissa peleissä mukana on muitakin. Tuo oppi vain oli vähällä huuhtoutua mielestä, sillä niin hyvää boolia isäntäväki pelin aikana taikoi nautittavaksemme.
Kyttäystä - "humhumhum... I'm inside your head now"
Harmittavasti 6+ pelaajalle sopivat pelit olivat vähissä. Piti sitten jakautua kahteen kolmen porukkaan. San Juan ja Settlers of Catan olivat seuraavien pelien nimet. HH, jymy-r ja minä siirryimme Karibian maisemiin rakentamaan San Juanin uljasta kaupunkia. minna, panssarimaunu ja stubbe puolestaan lähtivät uudisasuttamaan Catanin saarta. Teemallisesti emme siis kovin kaukana toisistamme olleet.
San Juan oli täysin jymy-r:n heiniä. Ei meistä muista ollut pienintäkään vastusta. Menestykseni San Juanissa on toistaiseksi ollut samanlaista kuin sen isoveljessä Puerto Ricossa. Peleillä vain on se ero, että ensiksi mainittua on mukava pelata paremmin esille tulevan teeman ja kauniimpien komponenttien ansiosta. Isoveli kärsii vaikeasti käsiteltävistä/rumista osasista ja liian pitkästä peliajasta niin heikkoon teemaan. Onhan Puerto Ricon mekaniikka loistava mutta minua ei pelkällä mekaniikalla voidella.
Ensimmäisen perään otettiin uusi San Juan mutta nyt neljällä pelaajalla. Isäntämme siirtyivät sillä välin valmistelemaan jo entuudestaan hemmoteltujen vieraidensa ruokkimista. Uutena ruokalajina olivat kotikutoiset hampurilaiset. stubenkaan liittyminen peliin ei tuonut mitään uutta auringon alle vaan jymy-r jyräsi tälläkin kertaa ylivoimaiseen voittoon. Itse kuuluin pohjasakkaan, vaikka sainkin tuotantokoneiston mukavasti käyntiin. Hyvä maku pelistä kuitenkin suuhun jäi eikä vähiten hampurilaisten ansiosta.
Der König
Kunhan olimme saaneet pyyhittyä suumme rasvasta ja saatettuamme emäntämme minnan kaupunkikierroksen alkuun, mäiskästiin väliin uusi erä Colorettoa. Peli auttoi minut palaamaan voittokantaan. stubbe, panssarimaunu ja HH ottivat sitten seuraavat sijat. jymy-r:llä ei tänä päivänä Coloretto selvästikään kulkenut, sillä hän jäi toistamiseen imemään tuppea penkin päähän
Ilta oli jo pitkällä ja edellisen illan malliin itse kunkin liikeradoissa saattoi havaita melkoista satunnaisuutta. Tästä huolimatta iskimme jostain syystä todella pitkään hyllyssäni seisseen Cayluksen tulille, mikä nostatti porukassa nostalgiatunnelmaa. Olimme näet peliporukkamme alkuaikoina pelanneet ko peliä hyvinkin paljon. Caylus osoittautui kuitenkin kellonaikaan nähden pieneksi virheeksi, sillä varsinkin viidellä pelaajalla peli vaatii pituutensa takia hyvää vireystilaa. Mekaniikka ei sinänsä ole erityisen vaativa mutta peli on niin täynnä tiukkoja päätöksiä ja kaaosta, että pikku flänägänissä ote katoaa helposti.
Itselläni peli meni loistavasti ja jotenkin tunsin pystyväni elämään kaaoksen kanssa. En tehnyt kovinkaan pitkän tähtäimen suunnitelmia vaan tyydyin vain ottamaan parhaan vaihtoehdon tarjolla olleista. Näin säilytin tyyneyden koko pelin ajan eikä turhautuminen päässyt hiipimään tukan alle. Voitinkin pelin lopulta kohtuullisella erolla panssarimaunuun ja stubbeen. jymy-r:n alavire jatkui ja hän joutui taipumaan myös HH:lle jääden omille kymmenluvuilleen.
Pelin aikana esiin nousi kokeilemisen arvoinen sääntövariantti, kun maijakin oli päässyt töistä ja liittyi seuraamme (kuulemma seurue haisi kohtuullisen tumakalle viinalle). Kilpailuun kuninkaan suosiosta ei enää päässyt mukaan, joten pistimme sitten maijan kanssa muutaman kierroksen ajaksi tiimin pystyyn. Ideana oli, että lähettäisimme työläisiä töihin vuoronperään mutta emme saisi keskustella taktisista valinnoista keskenämme. Tiimipelivariantti osoittautui todella hauskaksi vaikka olimmekin pöydän ainut joukkue. Ensi kerralla kenties kokeillaan tätä systeemiä.
Toinen sääntömuutos, jota aion kokeilla ensi kerralla, on lääninherran siirtäminen eteenpäin kaksi ruutua kerrallaan riippumatta viskaalin sijainnista, sillä nyt viidellä pelaajalla ongelmaksi muodostui pelin pituus. jymy-r varsinkin kritisoi peliä kovasti pituuteen nähden suuren kaaoksen takia. Jos homma pysyisi koko ajan tiukasti pelaajien hallinnassa, pitkäkin peli pitäisi otteessaan alusta loppuun. Puerto Ricon ja Cayluksen ongelmat johtuvat siis eri asioista mutta aiheuttavat helposti saman fiiliksen - peli rupeaa viimeistään puolentoista tunnin jälkeen tökkimään pahasti. Itse kuitenkin pidän Cayluksesta huomattavasti enemmän.
Kello olikin matsin päättymisen jälkeen jo niin paljon, että kapakkiin siirtyminen tehtiin pikavauhtia. Ehdimme ottamaan vain yhdet, kun valomerkki jo lopetti Cayluksen jälkeisen uuden nousumme. Vähän pettyneet tunnelmat oli siinä vaiheessa mutta, kuten huomenna ilmestyvästä raportin 3. osasta selviää, tämä ehkä pelasti sunnuntain.
sunnuntai 13. heinäkuuta 2008
Kesäviikonlopun kovat pelit, osa 1
Keskikesä oli keskeisimmillään, kun ensimmäisen vakipeliporukkamme jäseniä kokoontui viikonlopuksi Kuopioon. Säät suosivat sisällä pelattavia lautapelejä, joten taas on paljon tarinaa kerrottavana. Tässä jutun ensimmäinen osa.
Perjantaina jymy-r ja stubbe täräyttivät illansuussa autolla Espoosta Kuopioon. Kun vielä panssarimaunu pyörähti hieman perässä luokseni, niin siinä jo rupesi olemaan hyvä porukka aloitella pelaamista. Nyt kun kerrankin oli juuri sopivasti ihmisiä paikalla, lyötiin ensimmäisenä pöytään Doom. Pelinomistaja minä luonnollisesti päädyin pelaamaan pahiksena ja lähetin muut kolme sankaria suorittamaan peruspelin 3. tehtävää, Infernoa.
Mariineiden tehtävänä oli pelastaa kolme loukkuun jäänyttä tutkimusapulaista, jotka ehkä pystyisivät sulkemaan portin maailmaan, jonka kautta hirviöt pääsivät maailmaamme. Tutkimusapulaiset eivät kuitenkaan selviäisi ikuisesti vaan pelaajilla oli vain rajoitetuisti aikaa löytää heidät. Yhdenkin kuoleminen tarkoittaisi pahuuden voittoa.
Tiedemiesten tulevaisuus ei näyttänyt valoisalta, kun pelastajilla rupesi tuhraantumaan useampi kierros aikaa jo ensimmäisessä huoneessa. Lopullisesti meno hyytyi toiselle alueelle ajan loppumiseen.
Pelissä oli mukavasti tunnelmaa kain ja minun maalaamien figuureiden ansiosta. Projekti on vielä kesken mutta ehdottomasti näin vahvaan teemaan nojaava peli ansaitsee maalatut napit. Myös tämänkertainen peli vahvisti näkemystä, että pelaajien ei juurikaan kannata jäädä hirviöitä lahtaamaan. Paras taktiikka on vain juosta kentän läpi ja löylyttää vain pahasti tielle asettuneet mörnit.
Olin ajatellut, että pojille tulisi matkalla jano joten olin käynyt kantamassa kaupasta kaikille keijoa. Doomin jälkeen tyhjiä pakkauksia löytyi sen verran paljon, että oli aika siirtyä tilanteeseen paremmin sopivan PitchCarin pariin. Tässä vaiheessa porukkaan liittyi vielä manfred. Luvassa oli kaksi tiukkaa kisaa. Annoin pojille vapaat kädet suunnitella molemmat radat ja niistä tulikin hyvin mielenkiintoisia.
Kuopion velodromilla jymy-r, manfred, panssarimaunu, stubbe, adebisi
jymy-r hoiteli molemmilla kerroilla aika-ajot suvereeniin tyyliin mutta ei pystynyt käsittelemään itse kisan tuomia paineita ja hyytyi pahasti viimeisille sijoille. Kovinta vauhtia radalla piti meikäläinen, vaikken aika-ajoissa pärjännytkään. stubbe, manfred ja panssarimaunu kisasivat sitten tiukasti muista sijoista. Tämä oli party-pelaamista parhaimmillaan.
Neppiksen jälkeen porukalla rupesi olemaan jo kovin liukkaat lanteet ja laajat liikeradat. Niinpä siirryimme Kuopion yöhön. Lasit paukkuivat tappiin asti, minkä jälkeen nakkiksen kautta palasimme pääkallopaikalle. jymy-r ja stubbe ottivat vielä inkkaripokerit 10 chipin stackeilla. Panoksena oli makuupaikka lattialla. Häviäjä joutui minun viereeni parisänkyyn. jymy-r voitti.
Valokuviakin tuli otettua. Ne lisään blogiin, kunhan saan siirrettyä kuvat koneelle.
Perjantaina jymy-r ja stubbe täräyttivät illansuussa autolla Espoosta Kuopioon. Kun vielä panssarimaunu pyörähti hieman perässä luokseni, niin siinä jo rupesi olemaan hyvä porukka aloitella pelaamista. Nyt kun kerrankin oli juuri sopivasti ihmisiä paikalla, lyötiin ensimmäisenä pöytään Doom. Pelinomistaja minä luonnollisesti päädyin pelaamaan pahiksena ja lähetin muut kolme sankaria suorittamaan peruspelin 3. tehtävää, Infernoa.
Mariineiden tehtävänä oli pelastaa kolme loukkuun jäänyttä tutkimusapulaista, jotka ehkä pystyisivät sulkemaan portin maailmaan, jonka kautta hirviöt pääsivät maailmaamme. Tutkimusapulaiset eivät kuitenkaan selviäisi ikuisesti vaan pelaajilla oli vain rajoitetuisti aikaa löytää heidät. Yhdenkin kuoleminen tarkoittaisi pahuuden voittoa.
Tiedemiesten tulevaisuus ei näyttänyt valoisalta, kun pelastajilla rupesi tuhraantumaan useampi kierros aikaa jo ensimmäisessä huoneessa. Lopullisesti meno hyytyi toiselle alueelle ajan loppumiseen.
Pelissä oli mukavasti tunnelmaa kain ja minun maalaamien figuureiden ansiosta. Projekti on vielä kesken mutta ehdottomasti näin vahvaan teemaan nojaava peli ansaitsee maalatut napit. Myös tämänkertainen peli vahvisti näkemystä, että pelaajien ei juurikaan kannata jäädä hirviöitä lahtaamaan. Paras taktiikka on vain juosta kentän läpi ja löylyttää vain pahasti tielle asettuneet mörnit.
Olin ajatellut, että pojille tulisi matkalla jano joten olin käynyt kantamassa kaupasta kaikille keijoa. Doomin jälkeen tyhjiä pakkauksia löytyi sen verran paljon, että oli aika siirtyä tilanteeseen paremmin sopivan PitchCarin pariin. Tässä vaiheessa porukkaan liittyi vielä manfred. Luvassa oli kaksi tiukkaa kisaa. Annoin pojille vapaat kädet suunnitella molemmat radat ja niistä tulikin hyvin mielenkiintoisia.
Kuopion velodromilla jymy-r, manfred, panssarimaunu, stubbe, adebisi
jymy-r hoiteli molemmilla kerroilla aika-ajot suvereeniin tyyliin mutta ei pystynyt käsittelemään itse kisan tuomia paineita ja hyytyi pahasti viimeisille sijoille. Kovinta vauhtia radalla piti meikäläinen, vaikken aika-ajoissa pärjännytkään. stubbe, manfred ja panssarimaunu kisasivat sitten tiukasti muista sijoista. Tämä oli party-pelaamista parhaimmillaan.
Neppiksen jälkeen porukalla rupesi olemaan jo kovin liukkaat lanteet ja laajat liikeradat. Niinpä siirryimme Kuopion yöhön. Lasit paukkuivat tappiin asti, minkä jälkeen nakkiksen kautta palasimme pääkallopaikalle. jymy-r ja stubbe ottivat vielä inkkaripokerit 10 chipin stackeilla. Panoksena oli makuupaikka lattialla. Häviäjä joutui minun viereeni parisänkyyn. jymy-r voitti.
Valokuviakin tuli otettua. Ne lisään blogiin, kunhan saan siirrettyä kuvat koneelle.
perjantai 11. heinäkuuta 2008
Kärmespelailua 9.7.2008, osa 2
...Jatkoa edellisestä.
Mykerinoksen jälkeen tervonen häippäs koittiin ja kaikissa muissa pöydissä oli pelit kesken, joten jäimme siinä sitten ollin kanssa kaksinamme tilannetta ihmettelemään. Piti keksiä jotain kivaa, jota kaksi miestä voisi keskenään harrastaa. Onneksi Kärmeksen hyllystä löytyi storvikin omistama Mr. Jack.
Tiesin pelin entuudestaan ja olin aina halunnut tutustua siihen. Nyt kun tilaisuus koitti, olin kieltämättä aika innoissani ja halusin päästä heti Viiltäjä-Jackin rooliin. Kuulemma pahiksena peli on vaikeampi mutta en paljoa asialla päätäni vaivannut. Peli pyörähti käyntiin ja sopivasti alkuperäiselle tarinalle uskollisesti Mr. Gull oli Ripper. Minulla ei ollut hajuakaan taktiikasta ja alussa meinasi paniikki iskeä, kun etsivä-olli paljasti jo ekalla vuorolla puolet hahmoista. Pian kuitenkin tajusin, että kyseessä on ilmeisesti varsin normaali tilanne.
Minun osaltani lähes koko peli meni taktiikoita ja hahmojen ominaisuuksia opetellessa. Yritin alussa päästä karkuun mutta jossain viidennen kierroksen paikkeilla vaihdoin strategiani siihen, että koittaisin ainoastaan pysytellä piilossa. Kahdeksannen kierroksen lopussa laudalla oli vielä kaksi hahmoa, joita ei oltu paljastettu. Kummallakin osapuolella oli siis 50% mahikset voittaa. Onnekseni olin tehnyt viimeisenä siirtonani liikkeen, jolla luulin pääseväni syyttäjien ulottumattomiin mutta todellisuudessa liike näytti siltä, että asetin Herra Gullin oikein tarjottimelle. Itse en tätä tajunnut mutta olli teki omat johtopäätöksensä ja päätyi ottamaan väärän hahmon kiinni. Tuurilla voittoon!
Mr. Jackin alkuasetelma - kuka tunnistaa William Gullin
Täytyy vielä muutama peli saada lisää ennen kuin voi kunnollista mielipidettä muodostaa. Näin äkkiseltään tuntuu, että pahiksen pelaajalla ei ole kuin voitettavaa ja etsiväpelaajalla vain hävittävää. Oletusarvohan on, että raakimukset saadaan kiinni ja lyödään jalkapuuhun.
Poliisi ja rosvo-leikkien jälkeen mietin jo kotiutumista. Ennen kuin ehdin ovesta ulos kuulin kuitenkin taikasanat: "Haluukko pelata?". Täyskäännös ovella ja löysin itseni taas kj:n ja kuulan kanssa saman pöydän äärestä. Tällä kertaa kj:n taikalaukusta nousi esiin hulvaton Techno Witches. kj kertoi pelin olevan lähes yksi yhteen kopio jostain toisesta pelistä (en nyt millään muista mistä) mutta teema oli vain vaihdettu. No nyt ainakin idea pölynimurilla lentelevistä noidista oli sen verran kutkuttava, että julistin pelin hyväksi ennen pienintäkään kokemusta. Iloinen yllätys oli, etten edes joutunut syömään sanojani. Pelatessa pystyi oikein kuvittelemaan, kuinka sitä kaivaa kotona sen Siemensin ensimmäistä kertaa vapaaehtoisesti esiin, asettaa putken jalkojen väliin, käynnistää imurin ja lennähtää taivaalle.
Noidat lennolla
Näin ensikertalaiselle pelaaminen oli äärettömän hauskaa, koska luutaimurin ohjaaminen kahdessa ulottuvuudessa oli yllättävän vaikeaa. Epäilen tosin, että pelin käyttöikä tässä suhteessa ainakin perussäännöillä on melko lyhyt sillä suunnan arvioimisen oppii melko nopeasti. Lisää hauskaa voisi tulla, jos ohjauspalat pitäisi nostaa sokkona. Jokin tämmöisessä täysin vapaassa liikkumisessa miellyttää. Pitäisköhän viimeinkin hommata se Warhammer 40K - armeija, jolla on tullu joitakin vuosia mehusteltua. Itse peli tuloksellisesti päättyi kj:n ja minun tasapeliin.
Ilta päätettiin PitchCar-kisoihin. Ilmeisesti Kuopion Anttilan 20 eunukin hinta oli tuntunut Kärmeksen hallituksestakin sopivalta, sillä peli oli kirjastoon hankittu. Viivoille asettuivat kj, mazikainen, kuula, junnu ja minä. kuula oli kuulemma koko viikon treenannut kotonaan ja niin hän nappasikin paalupaikan varsin pomppuisella radalla. Oma kokemukseni hyödytti sen verran, että pääsin starttaamaan toisesta ruudusta. Sitten taisivat tulla mazikainen, junnu ja kj.
Pomput radalla osoittautuivat yllättävän pahoiksi ja koko porukalla oli todella suuria vaikeuksia pysyä radalla. kuula oli ainoa, jota töyssyt eivät tuntuneet haittaavan. Hän meni siis menojaan. Itsekin pääsin sen verran muista irti, ettei kakkospaikkani oikeastaan ollut missään vaiheessa uhattuna. Tämä oli myös tässä kahden kierroksen kisassa maaliintulojärjestys kärjen osalta. kj taisi ottaa 3. sijan, mazikainen oli neljäs ja junnu 5. Korjatkaa, jos muistan väärin.
Mielenkiintoista oli myös huomata kaikki erilaiset neppaustekniikat. kuulalla ja minulla oli varsin konservatiiviset oikean käden keskisormea hyödyntävät tyylit. Toiset sitten löivät välillä nyrkillä ja välillä ties millä. Oisko ollut vaikutusta perinteisellä hiekkalaatikkoneppiksellä, jossa autoa pukattiin nyrkkiä vasten tuetulla peukalolla voiman tullessa koko kädestä. Keskustelua käytiin myös, josko autoja voisi nepata peniksellä mutta hallitus päätti, että Kärmeksen PitchCarilla pelattaessa ko tyyli kiellettäisiin.
PitchCariin liittyi myös suuria tunteita:
mazikainen: "Hei kj. Syö munas!"
kj: "En pysty."
mazikainen: "Ahaa! Olet siis yrittänyt."
kj: "Pitkä selkä."
Nyt tässä odotellaankiin tätä iltaa, jolloin muutama alkuperäisistä lautapelikavereista tulee Kuopioon. Päästään taas pitkästä aikaa koko viikonloppu pelaamaan ja keijoo ottamaan.
Mykerinoksen jälkeen tervonen häippäs koittiin ja kaikissa muissa pöydissä oli pelit kesken, joten jäimme siinä sitten ollin kanssa kaksinamme tilannetta ihmettelemään. Piti keksiä jotain kivaa, jota kaksi miestä voisi keskenään harrastaa. Onneksi Kärmeksen hyllystä löytyi storvikin omistama Mr. Jack.
Tiesin pelin entuudestaan ja olin aina halunnut tutustua siihen. Nyt kun tilaisuus koitti, olin kieltämättä aika innoissani ja halusin päästä heti Viiltäjä-Jackin rooliin. Kuulemma pahiksena peli on vaikeampi mutta en paljoa asialla päätäni vaivannut. Peli pyörähti käyntiin ja sopivasti alkuperäiselle tarinalle uskollisesti Mr. Gull oli Ripper. Minulla ei ollut hajuakaan taktiikasta ja alussa meinasi paniikki iskeä, kun etsivä-olli paljasti jo ekalla vuorolla puolet hahmoista. Pian kuitenkin tajusin, että kyseessä on ilmeisesti varsin normaali tilanne.
Minun osaltani lähes koko peli meni taktiikoita ja hahmojen ominaisuuksia opetellessa. Yritin alussa päästä karkuun mutta jossain viidennen kierroksen paikkeilla vaihdoin strategiani siihen, että koittaisin ainoastaan pysytellä piilossa. Kahdeksannen kierroksen lopussa laudalla oli vielä kaksi hahmoa, joita ei oltu paljastettu. Kummallakin osapuolella oli siis 50% mahikset voittaa. Onnekseni olin tehnyt viimeisenä siirtonani liikkeen, jolla luulin pääseväni syyttäjien ulottumattomiin mutta todellisuudessa liike näytti siltä, että asetin Herra Gullin oikein tarjottimelle. Itse en tätä tajunnut mutta olli teki omat johtopäätöksensä ja päätyi ottamaan väärän hahmon kiinni. Tuurilla voittoon!
Mr. Jackin alkuasetelma - kuka tunnistaa William Gullin
Täytyy vielä muutama peli saada lisää ennen kuin voi kunnollista mielipidettä muodostaa. Näin äkkiseltään tuntuu, että pahiksen pelaajalla ei ole kuin voitettavaa ja etsiväpelaajalla vain hävittävää. Oletusarvohan on, että raakimukset saadaan kiinni ja lyödään jalkapuuhun.
Poliisi ja rosvo-leikkien jälkeen mietin jo kotiutumista. Ennen kuin ehdin ovesta ulos kuulin kuitenkin taikasanat: "Haluukko pelata?". Täyskäännös ovella ja löysin itseni taas kj:n ja kuulan kanssa saman pöydän äärestä. Tällä kertaa kj:n taikalaukusta nousi esiin hulvaton Techno Witches. kj kertoi pelin olevan lähes yksi yhteen kopio jostain toisesta pelistä (en nyt millään muista mistä) mutta teema oli vain vaihdettu. No nyt ainakin idea pölynimurilla lentelevistä noidista oli sen verran kutkuttava, että julistin pelin hyväksi ennen pienintäkään kokemusta. Iloinen yllätys oli, etten edes joutunut syömään sanojani. Pelatessa pystyi oikein kuvittelemaan, kuinka sitä kaivaa kotona sen Siemensin ensimmäistä kertaa vapaaehtoisesti esiin, asettaa putken jalkojen väliin, käynnistää imurin ja lennähtää taivaalle.
Noidat lennolla
Näin ensikertalaiselle pelaaminen oli äärettömän hauskaa, koska luutaimurin ohjaaminen kahdessa ulottuvuudessa oli yllättävän vaikeaa. Epäilen tosin, että pelin käyttöikä tässä suhteessa ainakin perussäännöillä on melko lyhyt sillä suunnan arvioimisen oppii melko nopeasti. Lisää hauskaa voisi tulla, jos ohjauspalat pitäisi nostaa sokkona. Jokin tämmöisessä täysin vapaassa liikkumisessa miellyttää. Pitäisköhän viimeinkin hommata se Warhammer 40K - armeija, jolla on tullu joitakin vuosia mehusteltua. Itse peli tuloksellisesti päättyi kj:n ja minun tasapeliin.
Ilta päätettiin PitchCar-kisoihin. Ilmeisesti Kuopion Anttilan 20 eunukin hinta oli tuntunut Kärmeksen hallituksestakin sopivalta, sillä peli oli kirjastoon hankittu. Viivoille asettuivat kj, mazikainen, kuula, junnu ja minä. kuula oli kuulemma koko viikon treenannut kotonaan ja niin hän nappasikin paalupaikan varsin pomppuisella radalla. Oma kokemukseni hyödytti sen verran, että pääsin starttaamaan toisesta ruudusta. Sitten taisivat tulla mazikainen, junnu ja kj.
Pomput radalla osoittautuivat yllättävän pahoiksi ja koko porukalla oli todella suuria vaikeuksia pysyä radalla. kuula oli ainoa, jota töyssyt eivät tuntuneet haittaavan. Hän meni siis menojaan. Itsekin pääsin sen verran muista irti, ettei kakkospaikkani oikeastaan ollut missään vaiheessa uhattuna. Tämä oli myös tässä kahden kierroksen kisassa maaliintulojärjestys kärjen osalta. kj taisi ottaa 3. sijan, mazikainen oli neljäs ja junnu 5. Korjatkaa, jos muistan väärin.
Mielenkiintoista oli myös huomata kaikki erilaiset neppaustekniikat. kuulalla ja minulla oli varsin konservatiiviset oikean käden keskisormea hyödyntävät tyylit. Toiset sitten löivät välillä nyrkillä ja välillä ties millä. Oisko ollut vaikutusta perinteisellä hiekkalaatikkoneppiksellä, jossa autoa pukattiin nyrkkiä vasten tuetulla peukalolla voiman tullessa koko kädestä. Keskustelua käytiin myös, josko autoja voisi nepata peniksellä mutta hallitus päätti, että Kärmeksen PitchCarilla pelattaessa ko tyyli kiellettäisiin.
PitchCariin liittyi myös suuria tunteita:
mazikainen: "Hei kj. Syö munas!"
kj: "En pysty."
mazikainen: "Ahaa! Olet siis yrittänyt."
kj: "Pitkä selkä."
Nyt tässä odotellaankiin tätä iltaa, jolloin muutama alkuperäisistä lautapelikavereista tulee Kuopioon. Päästään taas pitkästä aikaa koko viikonloppu pelaamaan ja keijoo ottamaan.
torstai 10. heinäkuuta 2008
Kärmespelailua 9.7.2008, osa 1
Heti alkuun todetaan, että nyt tuli pelattua sen verran montaa eri peliä Kärmeksen peli-illassa että raportti pitää kirjoittaa kahdessa osassa. En usko, että itekään jaksaisin lukea koko juttua yhdeltä istumalta. Tässä ensimmäisessä osassa käsitellään Menolippu - Märklin Editionia ja Mykerinosta. Toiseen osaan sitten säästetään Mr. Jack, Techno Witches ja mitä erilaisimpia neppaustyylejä nähnyt PitchCar.
Foorumilla oltiin ennakkoon sovittu vähän kevyemmistä peleistä, eli Menolippu: Märkliniä ja Mykerinosta. Itte saavuin paikalle kymmenkunta minuuttia myöhässä ja siellä jo anna, tainio ja tervonen odottelivat pöydässä Märklin edessään. Myöhästymisen takia esittämieni mitä nöyrimpien anteeksipyyntöjen jälkeen päästiinkiin käymään läpi sääntömuutoksia muihin versioihin nähden.
Alkuun mulla oli olo, että mitähän tästä tulee sillä en osannut näin ensikertalaisena vielä oikein hahmottaa matkustajien koko merkitystä pisteiden kannalta. Jo alussa kuitenkin päätin, etten lähde tavottelemaan eniten menolippureittejä viimeistelleen pelaajan saamaa 10 pisteen bonusta. Niin mitätön tuo bonus kuitenkin on. Menolippujen kanssa kävi mulla hirmu mäihä, sillä pian ilmeni että olisin reitteineni yksinäni idässä muiden taistellessa elintilasta keskisessä ja läntisessä Saksassa. Toinen hyvä puoli itäisillä reiteillä oli yksittäisten rataosuuksien pituus, jotka toivat hirmu pisteitä. Oikeastaan Itä-Saksa on tässä tapauksessa verrattavissa perus-Menolipun länsi-rannikkoon ja Mehikon vastaiseen rajaan aina Miamiin asti. Keräsin siinä sitten rauhassa ensin puoli pakkaa käteeni, koska minulla ei ollut kiire edes matkustajien kanssa sillä minun kaupunkeihini ei muilla juurikaan ollut yhteyksiä.
Alkuperäisessä Menolipussa länsi ja etelä ovat kovia
Märklin Editionissa puolestaan itä määrää tahdin
Niinhän siinä sitten lopulta kävi, että pitkien yksittäisten yhteyksien rakentaminen palkittiin. Reittikorteista sain 45 pistettä ja matkustajilla keräsin 43 pistettä. Tämä oli vain reilut puolet 183 pisteen kokonaispotistani, jolla irtosi loppujen lopuksi melko kivuton voitto. Muiden pisteet olivat seuraavat: tainio 164, tervonen 150 ja anna 115.
Jälkitunnelma Märklin Editionista oli, että tämä versio on suunnattu erityisesti lautapeliharrastajille. Pelimekaanisesti kyseessä on ehkäpä sarjan paras peli ja itse myös siitä tykkäsin. Perus-Menolippu on kuitenkin huomattavasti käyttäjäystävällisempi, sillä millään ylimääräisillä pahvinattereilla ei tarvitse siinä puljata. Itse en tule vaihtamaan omaa Menolippuani tähän Märklään, sillä alkuperäinen on peli, jota on helppo lähestyä millä porukalla tahansa ja sellaisena sillä on mulle eniten käyttöä.
Rautatiemogulin virasta sitten siirryttiinkin Egyptiin kaivauksia tekemään ja faaraon kirousta uhmaamaan. Historiallisesti peliteemassa aikahyppäys ei ollut edes kovin mahdoton. Mykerinos oli siis pelin nimi. jymy-r oli tuonut muutamaa päivää aikaisemmin minulle tämän pelin vastineeksi minun hänelle hankkimistani peleistä. Kanssani arkeologian saralla kilpailemaan ryhtyivät olli ja tervonen.
Ensimmäinen rundi meni ollilta ja tervoselta hiukan persiilleen pienen sääntösekaannuksen vuoksi. Minä sain näin ollen varaslähdön peliin. Seuraavilla kierroksilla taistelu elintilasta kaivauksilla oli raivokasta. Siinä sivussa olli oli käytännössä ainoa, joka muisti valella myös museoväkeä hunajalla ja mirhalla. Seurauksena tästä oli, että olli valtasi lähes kaikki siivet museosta itselleen. tervoselle ei jäänyt käytännössä mitään ja itsekin sain ainoastaan Sir Brownille 5 pisteen huoneen ja Mrs. Blackmorelle 3 pisteen huoneen. Kun vielä olli onnistui valtaamaan tontteja varsin kiitettävästi, ei voittajasta ollut epäselvyyttä. Minun varaslähtöni valui Saharan hiekkaan. Ainoa hyöty siitä oli, että säilytin sentään toisen sijan mutta ei tervonen kauas taakse jäänyt.
Tästä museosta pitäisi ne huoneet vallata
Mykrä on loppupeleissä varsin mukava dominointipeli, vaikka enemmistöistä joutuukin verisuonet pulleina taistelemaan. Kaaosta on melko paljon ja muut pelaajat vesittävät omat suunnitelmat hyvin nopeasti. Ymmärrän kyllä, miksi jotkut eivät tykkää tämän kaltaisista peleistä. Taisteluväsymys ja turhautuminen voi olla valtavaa. Pelin aikana muutamat muut peli-illassa paikalla olleet kävivätkin lakonisesti totemassa, että kyseessä on susipaska peli. Kukaan ei kuitenkaan haukkunut peliä tunkiksi, eli jos nyt oikein tulkitsin kommentteja, niin mekaanisesti pelissä ei ole mitään vikaa - se vain saattaa olla äärimmäisen stressaava.
Helpommalla hiekan seassa sekä pelin kannalta että henkisesti ehkä selviää, kun rauhassa investoi päältä katsoen arvottomimpiin tontteihin ja antaa muiden harrastaa nenähommia keskenään. Hyvä idea voi olla myös tyytyä kakkossijoihin tonttien valtauksessa. En tiedä onnistuuko tämä mutta pitääpä tätä strategiaa ensi kerralla kokeilla.
Itse pidän peliä hyvänä lisänä kokoelmaani ja uskon, että pelin voi esitellä kenelle tahansa. Pelaajien väliset vuorovaikutuskeinot ovat hyvin selkeitä eikä piilotettuja tai viiveellä ilmeneviä tapoja tormentoida kaveria ole, joten pelitapahtumista on helppo pysyä kärryillä. Lisäksi alle tuntiin jäävä peliaika on iso plussa, sillä 2-3 tuntia näin hermoja raastavaa pelaamista takaisi sen ettei ihan heti perään pystyisi mihinkään.
Huomenna sitten se toinen osa.
Foorumilla oltiin ennakkoon sovittu vähän kevyemmistä peleistä, eli Menolippu: Märkliniä ja Mykerinosta. Itte saavuin paikalle kymmenkunta minuuttia myöhässä ja siellä jo anna, tainio ja tervonen odottelivat pöydässä Märklin edessään. Myöhästymisen takia esittämieni mitä nöyrimpien anteeksipyyntöjen jälkeen päästiinkiin käymään läpi sääntömuutoksia muihin versioihin nähden.
Alkuun mulla oli olo, että mitähän tästä tulee sillä en osannut näin ensikertalaisena vielä oikein hahmottaa matkustajien koko merkitystä pisteiden kannalta. Jo alussa kuitenkin päätin, etten lähde tavottelemaan eniten menolippureittejä viimeistelleen pelaajan saamaa 10 pisteen bonusta. Niin mitätön tuo bonus kuitenkin on. Menolippujen kanssa kävi mulla hirmu mäihä, sillä pian ilmeni että olisin reitteineni yksinäni idässä muiden taistellessa elintilasta keskisessä ja läntisessä Saksassa. Toinen hyvä puoli itäisillä reiteillä oli yksittäisten rataosuuksien pituus, jotka toivat hirmu pisteitä. Oikeastaan Itä-Saksa on tässä tapauksessa verrattavissa perus-Menolipun länsi-rannikkoon ja Mehikon vastaiseen rajaan aina Miamiin asti. Keräsin siinä sitten rauhassa ensin puoli pakkaa käteeni, koska minulla ei ollut kiire edes matkustajien kanssa sillä minun kaupunkeihini ei muilla juurikaan ollut yhteyksiä.
Alkuperäisessä Menolipussa länsi ja etelä ovat kovia
Märklin Editionissa puolestaan itä määrää tahdin
Niinhän siinä sitten lopulta kävi, että pitkien yksittäisten yhteyksien rakentaminen palkittiin. Reittikorteista sain 45 pistettä ja matkustajilla keräsin 43 pistettä. Tämä oli vain reilut puolet 183 pisteen kokonaispotistani, jolla irtosi loppujen lopuksi melko kivuton voitto. Muiden pisteet olivat seuraavat: tainio 164, tervonen 150 ja anna 115.
Jälkitunnelma Märklin Editionista oli, että tämä versio on suunnattu erityisesti lautapeliharrastajille. Pelimekaanisesti kyseessä on ehkäpä sarjan paras peli ja itse myös siitä tykkäsin. Perus-Menolippu on kuitenkin huomattavasti käyttäjäystävällisempi, sillä millään ylimääräisillä pahvinattereilla ei tarvitse siinä puljata. Itse en tule vaihtamaan omaa Menolippuani tähän Märklään, sillä alkuperäinen on peli, jota on helppo lähestyä millä porukalla tahansa ja sellaisena sillä on mulle eniten käyttöä.
Rautatiemogulin virasta sitten siirryttiinkin Egyptiin kaivauksia tekemään ja faaraon kirousta uhmaamaan. Historiallisesti peliteemassa aikahyppäys ei ollut edes kovin mahdoton. Mykerinos oli siis pelin nimi. jymy-r oli tuonut muutamaa päivää aikaisemmin minulle tämän pelin vastineeksi minun hänelle hankkimistani peleistä. Kanssani arkeologian saralla kilpailemaan ryhtyivät olli ja tervonen.
Ensimmäinen rundi meni ollilta ja tervoselta hiukan persiilleen pienen sääntösekaannuksen vuoksi. Minä sain näin ollen varaslähdön peliin. Seuraavilla kierroksilla taistelu elintilasta kaivauksilla oli raivokasta. Siinä sivussa olli oli käytännössä ainoa, joka muisti valella myös museoväkeä hunajalla ja mirhalla. Seurauksena tästä oli, että olli valtasi lähes kaikki siivet museosta itselleen. tervoselle ei jäänyt käytännössä mitään ja itsekin sain ainoastaan Sir Brownille 5 pisteen huoneen ja Mrs. Blackmorelle 3 pisteen huoneen. Kun vielä olli onnistui valtaamaan tontteja varsin kiitettävästi, ei voittajasta ollut epäselvyyttä. Minun varaslähtöni valui Saharan hiekkaan. Ainoa hyöty siitä oli, että säilytin sentään toisen sijan mutta ei tervonen kauas taakse jäänyt.
Tästä museosta pitäisi ne huoneet vallata
Mykrä on loppupeleissä varsin mukava dominointipeli, vaikka enemmistöistä joutuukin verisuonet pulleina taistelemaan. Kaaosta on melko paljon ja muut pelaajat vesittävät omat suunnitelmat hyvin nopeasti. Ymmärrän kyllä, miksi jotkut eivät tykkää tämän kaltaisista peleistä. Taisteluväsymys ja turhautuminen voi olla valtavaa. Pelin aikana muutamat muut peli-illassa paikalla olleet kävivätkin lakonisesti totemassa, että kyseessä on susipaska peli. Kukaan ei kuitenkaan haukkunut peliä tunkiksi, eli jos nyt oikein tulkitsin kommentteja, niin mekaanisesti pelissä ei ole mitään vikaa - se vain saattaa olla äärimmäisen stressaava.
Helpommalla hiekan seassa sekä pelin kannalta että henkisesti ehkä selviää, kun rauhassa investoi päältä katsoen arvottomimpiin tontteihin ja antaa muiden harrastaa nenähommia keskenään. Hyvä idea voi olla myös tyytyä kakkossijoihin tonttien valtauksessa. En tiedä onnistuuko tämä mutta pitääpä tätä strategiaa ensi kerralla kokeilla.
Itse pidän peliä hyvänä lisänä kokoelmaani ja uskon, että pelin voi esitellä kenelle tahansa. Pelaajien väliset vuorovaikutuskeinot ovat hyvin selkeitä eikä piilotettuja tai viiveellä ilmeneviä tapoja tormentoida kaveria ole, joten pelitapahtumista on helppo pysyä kärryillä. Lisäksi alle tuntiin jäävä peliaika on iso plussa, sillä 2-3 tuntia näin hermoja raastavaa pelaamista takaisi sen ettei ihan heti perään pystyisi mihinkään.
Huomenna sitten se toinen osa.
maanantai 7. heinäkuuta 2008
Maailman surkein sääntökirja ja PitchCar kaksinpelinä
Sunnuntai-illansuussa kai tuli pyörähtämään viimeistä kertaa ennen kuin hän siirtyisi suorittamaan asepalvelustaan. Millekään isommalle pelille ei ollut aikaa, joten otettiin siinä sitten pari erää Lost Citiesiä. Molemmissa erissä kumpikin lähti pelamaan melkolailla upporikasta tai rutiköyhää. Ensimmäisessä pisteet jäivät molemmilla hyvin vaatimattomiksi mutta toisella kierroksella onnistuin tekemään yhden 65 pisteen matkan. Erävoitot menivät 1-1. Oma strategiani on nyt viimeisten pelien aikana muotoutunut sellaiseksi, että annan vastustajalle kortteja hyvin vähän. Edelleenkin mielummin vaikka otan ne miinukset, kuin annan vastustajalle pistettäkään.
Kadonneiden kaupunkien jälkeen pöytään iskettiin PitchCar. kaille kyseessä oli eka pelikerta ja mulle toinen. Kaksinpeliä pelasimme siten, että molemmilla oli käytettävissään kaksi autoa, jolloin radalle saatiin vähän enemmän ruuhkaa. Aika-ajot ajettiin yhdellä autolla ja voittaja otti ruudut 1 ja 3 sekä häviäjä vastaavasti ruudut 2 ja 4.
Ensimmäisen radan suunnitteli kai ja hän teki rataan pitkän suoran. Itselleni nämä vauhtiradat ovat osoittautuneet kaikkein vaativimmiksi. Vetäisin raskaita lyöntejä ties miten monta kertaa valovuoden verran pitkäksi tai sitte liikutin autoani ujot puoli senttiä. Paalupaikasta huolimatta toinen autoistani jäi kierroksella jälkeen ja toisella saavutin toisen sijan. kai hoiteli homman kotiin. Hän selvästikin tiesi omat vahvuutensa, vaikkei aikaisemmin ollutkaan pelannut.
Toisen radan tein sitten minä. Nyt rata oli vähän kimurantimpi ja vaati tarkkoja suoria lyöntejä sekä hyvää laitojen käyttöä. Tällä kertaa meitsi sitten ottikin suvereenin voiton nappaamalla molemmat kärkisijat. Ittelläni ei ilmeisesti näpysormen voimanhallinta ole oikein kohdallaan, sillä tarvitsen aina laidan pysäyttämään ja pitkillä suorilla tuppaan täräyttämään oikein kunnolla pitkäksi ja laitojen yli.
Myöhemmin illalla neppailtiin vielä pari kisaa maijan kanssa. Tällä kertaa molemmilla oli käytössään vain yksi auto. Oikeastaan yhdellä autolla kisaaminen oli hauskempaa. Ei tarvinnut jakaa mieltänsä kahden eri suorituksen välillä ja siltikin meno radalla oli riittävän tasaista. Ruuhkaa ja sitä kautta pelaajien välistä suoraa vuorovaikutusta oli tietysti vähemmän mutta toisaalta ei se nyt välttämättä ole hyvä, jos pelaaja pystyy yksinään tukkimaan koko radan omilla napeillaan. Vein molemmat kilpailut niukasti itselleni.
Kaksinpelinä PitchCar osoittautui hieman valjummaksi kuin isommalla humalaisella porukalla, mikä oli odotettavissakin. Hauskaa pelaaminen kahdellakin pelaajalla on ja sen verran party-pelistä on kyse, että vuorovaikutusta syntyy helposti myös pelin ulkopuolella mutta silti radalle pitää mielestäni saada enemmän kaaosta useamman pelaaja muodossa. Kaksinpeli voi tulla kysymykseen, jos molemmat ovat todella kokeneita ja tasaväkisiä kuskeja. Silloin otettaisiin todella kuskista mittaa. Hyvin urheiluhenkinen peli.
Olen tässä muuten lueskellut Rainer Knizian suunnittelemaa ja Tacticin julkaisemaa suomenkielistä painosta Taru Sormusten Herrasta - lautapelin sääntöjä. Tuli hommattua kyseinen peli huuto.netistä 5 euron hintaan. Niin mutta sääntökirjasta piti sanomani, että on kyllä yksi huonoimmista. Olen lukenut sen läpi kahteen kertaan eikä minulle ole vieläkään pelin kulku täysin selvinnyt. Minkään muun pelin sääntöjen kanssa minulla ei ole ollut vastaavia vaikeuksia, vaikka hyvin paljon monimutkaisemmista peleistä on ollut kyse. Jopa hankalista sääntökirjoistaan tunnetun Fantasy Flight Gamesin pelien säännöt olen yleensä yhdellä lukemisella pääpiirteissään sisäistänyt. TSH:n sääntökirja hyppii asiasta toiseen muodostaen epäloogisen kokonaisuuden eikä asiaa auta yhtään esimerkkien puute. Taitaa olla pakko ensimmäistä kertaa demottaa peliä ensin yksinään ennen kuin kutsuu ketään kaveria saman pöydän ääreen. Itse peliin minulla on kuitenkin vahva luotto, sillä onhan suunnittelijana itse herra Knizia ja BGG:ssäkin peli on arvostettu kohtuullisen korkealle. Itse pelistä sitten lisää, kunhan saadaan ensimmäinen peli pelattua.
Kadonneiden kaupunkien jälkeen pöytään iskettiin PitchCar. kaille kyseessä oli eka pelikerta ja mulle toinen. Kaksinpeliä pelasimme siten, että molemmilla oli käytettävissään kaksi autoa, jolloin radalle saatiin vähän enemmän ruuhkaa. Aika-ajot ajettiin yhdellä autolla ja voittaja otti ruudut 1 ja 3 sekä häviäjä vastaavasti ruudut 2 ja 4.
Ensimmäisen radan suunnitteli kai ja hän teki rataan pitkän suoran. Itselleni nämä vauhtiradat ovat osoittautuneet kaikkein vaativimmiksi. Vetäisin raskaita lyöntejä ties miten monta kertaa valovuoden verran pitkäksi tai sitte liikutin autoani ujot puoli senttiä. Paalupaikasta huolimatta toinen autoistani jäi kierroksella jälkeen ja toisella saavutin toisen sijan. kai hoiteli homman kotiin. Hän selvästikin tiesi omat vahvuutensa, vaikkei aikaisemmin ollutkaan pelannut.
Toisen radan tein sitten minä. Nyt rata oli vähän kimurantimpi ja vaati tarkkoja suoria lyöntejä sekä hyvää laitojen käyttöä. Tällä kertaa meitsi sitten ottikin suvereenin voiton nappaamalla molemmat kärkisijat. Ittelläni ei ilmeisesti näpysormen voimanhallinta ole oikein kohdallaan, sillä tarvitsen aina laidan pysäyttämään ja pitkillä suorilla tuppaan täräyttämään oikein kunnolla pitkäksi ja laitojen yli.
Myöhemmin illalla neppailtiin vielä pari kisaa maijan kanssa. Tällä kertaa molemmilla oli käytössään vain yksi auto. Oikeastaan yhdellä autolla kisaaminen oli hauskempaa. Ei tarvinnut jakaa mieltänsä kahden eri suorituksen välillä ja siltikin meno radalla oli riittävän tasaista. Ruuhkaa ja sitä kautta pelaajien välistä suoraa vuorovaikutusta oli tietysti vähemmän mutta toisaalta ei se nyt välttämättä ole hyvä, jos pelaaja pystyy yksinään tukkimaan koko radan omilla napeillaan. Vein molemmat kilpailut niukasti itselleni.
Kaksinpelinä PitchCar osoittautui hieman valjummaksi kuin isommalla humalaisella porukalla, mikä oli odotettavissakin. Hauskaa pelaaminen kahdellakin pelaajalla on ja sen verran party-pelistä on kyse, että vuorovaikutusta syntyy helposti myös pelin ulkopuolella mutta silti radalle pitää mielestäni saada enemmän kaaosta useamman pelaaja muodossa. Kaksinpeli voi tulla kysymykseen, jos molemmat ovat todella kokeneita ja tasaväkisiä kuskeja. Silloin otettaisiin todella kuskista mittaa. Hyvin urheiluhenkinen peli.
Olen tässä muuten lueskellut Rainer Knizian suunnittelemaa ja Tacticin julkaisemaa suomenkielistä painosta Taru Sormusten Herrasta - lautapelin sääntöjä. Tuli hommattua kyseinen peli huuto.netistä 5 euron hintaan. Niin mutta sääntökirjasta piti sanomani, että on kyllä yksi huonoimmista. Olen lukenut sen läpi kahteen kertaan eikä minulle ole vieläkään pelin kulku täysin selvinnyt. Minkään muun pelin sääntöjen kanssa minulla ei ole ollut vastaavia vaikeuksia, vaikka hyvin paljon monimutkaisemmista peleistä on ollut kyse. Jopa hankalista sääntökirjoistaan tunnetun Fantasy Flight Gamesin pelien säännöt olen yleensä yhdellä lukemisella pääpiirteissään sisäistänyt. TSH:n sääntökirja hyppii asiasta toiseen muodostaen epäloogisen kokonaisuuden eikä asiaa auta yhtään esimerkkien puute. Taitaa olla pakko ensimmäistä kertaa demottaa peliä ensin yksinään ennen kuin kutsuu ketään kaveria saman pöydän ääreen. Itse peliin minulla on kuitenkin vahva luotto, sillä onhan suunnittelijana itse herra Knizia ja BGG:ssäkin peli on arvostettu kohtuullisen korkealle. Itse pelistä sitten lisää, kunhan saadaan ensimmäinen peli pelattua.
sunnuntai 6. heinäkuuta 2008
Memoir '44: Arracourt
Kerron nyt uskomattoman tarinan, kuinka jo muniaan myöten helvettiin manattu voi vielä pelastua.
On 19. syyskuuta 1944. Minulla on komennossani sadasyhdestoista ja sadaskolmastoista saksalainen panssariprikaati ja tehtävänäni on pyyhkäistä adin johtama jenkkien neljäs panssaridivisioona huit helevettiin Ranskan Arracourtista. Ennakkoasetelmat eivät kyllä ole herkulliset, sillä Liittoutuneilla on paikalla vahva miehitys ja omat joukkoni joutuvat taisteluun asemista, joissa perääntyminen ei ole mahdollista. Vain aloitteen suoma etu olisi puolellani.
Alkuvaiheessa etusijalle asetin tavoitteen saada omat joukkoni hyviin asemiin, jotta liikkumavaraa olisi joka suuntaan. Kortit ovat puolellani ja saan 4-5 ensimmäisen vuoron aikana komennettua kaikki oikeassa ja keskisektorissa olevat joukkoni liikkeelle sekä otettua lähimmät kylät ja kukkulat haltuuni. Tappiot olivat minimaaliset. Amerikkalaiset puolestaan menettivät ryhmän miehiään ja kaksi panssareistaan Tiikereideni jakaessa kylmää huomiotaan. Parin seuraavan vuoron aikana myös jenkkien vahvistukseksi lähettämät kaksi muuta Shermania tuhottiin ja jalkaväki ajettiin pakosalle. Tilanne oli 5-0 hyväkseni. Tästä tulisi vielä voitto, josta sepitettäisiin useita lauluja. Ensimmäiset sävelet tulvivat jo mieleeni. Taa-taa-ti-ti-taa-ti-ti-ti-ti-taa-taa-...
Sitten tapahtui jotain mystistä. Liekkö Panzerkampfwageneideni miehistöltä alkanut hiusrajasta kusi tihkumaan, kun ihanat kissapetoni hyytyivät paikoilleen ja ampuivat selvistäkin paikoista ohi. Tämä meno ei voisi pitkään jatkua. Olin näet tavannut vastapuolen joukkojen komentajan adin henkilökohtaisesti 30-luvulla ja tiesin hänen olevan peräänantamaton taistelija. Hän ei jättäisi tällaista tilaisuutta käyttämättä. Pelkoni osoittautuisi vielä oikeaksi.
Karismaattisena johtajana adi kokosi pahasti harvenneet, jo pakenemassa olleet joukkonsa ja valoi heihin sokeaa uskoa. Omat mieheni naureskelivat tälle käänteelle mutta heiltä jäi huomaamatta vastustajan silmiin syttynyt uusi kiilto. Vastahyökkäys alkoi terävästi eturivissä olleen, puolalaisista vapaaehtoisista kootun jalkaväkiryhmän kaatuessa. Tilannetta vierestä seurannut Panzerführer naureskeli vielä hölmönä, kun hänenkin elämänsä päättyi - Dummkopf! Tilanne oli yht'äkkiä 5-2.
Ryhmitin joukkoni uudelleen. Kissani olivat kyllästyneet saaliilla leikkimiseen. Oli aika antaa viimeinen, armoton kuolinisku. Tuota iskua ei kuitenkaan koskaan tullut. Koko näytelmän viimeinen repliikki oli varattu adille, kun riivatun lailla taistelevien amerikkalaisjoukkojen Finest Hour sattui juuri seuraavalle vuorolle. Neljä, alunperin lähes täysikuntoista yksikköäni tuhottiin yhden vuoron aikana. Laulut kirjoitettaisiinkin amerikkalaisten kunniaksi.
5-6. Olen sanaton.
On 19. syyskuuta 1944. Minulla on komennossani sadasyhdestoista ja sadaskolmastoista saksalainen panssariprikaati ja tehtävänäni on pyyhkäistä adin johtama jenkkien neljäs panssaridivisioona huit helevettiin Ranskan Arracourtista. Ennakkoasetelmat eivät kyllä ole herkulliset, sillä Liittoutuneilla on paikalla vahva miehitys ja omat joukkoni joutuvat taisteluun asemista, joissa perääntyminen ei ole mahdollista. Vain aloitteen suoma etu olisi puolellani.
Alkuvaiheessa etusijalle asetin tavoitteen saada omat joukkoni hyviin asemiin, jotta liikkumavaraa olisi joka suuntaan. Kortit ovat puolellani ja saan 4-5 ensimmäisen vuoron aikana komennettua kaikki oikeassa ja keskisektorissa olevat joukkoni liikkeelle sekä otettua lähimmät kylät ja kukkulat haltuuni. Tappiot olivat minimaaliset. Amerikkalaiset puolestaan menettivät ryhmän miehiään ja kaksi panssareistaan Tiikereideni jakaessa kylmää huomiotaan. Parin seuraavan vuoron aikana myös jenkkien vahvistukseksi lähettämät kaksi muuta Shermania tuhottiin ja jalkaväki ajettiin pakosalle. Tilanne oli 5-0 hyväkseni. Tästä tulisi vielä voitto, josta sepitettäisiin useita lauluja. Ensimmäiset sävelet tulvivat jo mieleeni. Taa-taa-ti-ti-taa-ti-ti-ti-ti-taa-taa-...
Sitten tapahtui jotain mystistä. Liekkö Panzerkampfwageneideni miehistöltä alkanut hiusrajasta kusi tihkumaan, kun ihanat kissapetoni hyytyivät paikoilleen ja ampuivat selvistäkin paikoista ohi. Tämä meno ei voisi pitkään jatkua. Olin näet tavannut vastapuolen joukkojen komentajan adin henkilökohtaisesti 30-luvulla ja tiesin hänen olevan peräänantamaton taistelija. Hän ei jättäisi tällaista tilaisuutta käyttämättä. Pelkoni osoittautuisi vielä oikeaksi.
Karismaattisena johtajana adi kokosi pahasti harvenneet, jo pakenemassa olleet joukkonsa ja valoi heihin sokeaa uskoa. Omat mieheni naureskelivat tälle käänteelle mutta heiltä jäi huomaamatta vastustajan silmiin syttynyt uusi kiilto. Vastahyökkäys alkoi terävästi eturivissä olleen, puolalaisista vapaaehtoisista kootun jalkaväkiryhmän kaatuessa. Tilannetta vierestä seurannut Panzerführer naureskeli vielä hölmönä, kun hänenkin elämänsä päättyi - Dummkopf! Tilanne oli yht'äkkiä 5-2.
Ryhmitin joukkoni uudelleen. Kissani olivat kyllästyneet saaliilla leikkimiseen. Oli aika antaa viimeinen, armoton kuolinisku. Tuota iskua ei kuitenkaan koskaan tullut. Koko näytelmän viimeinen repliikki oli varattu adille, kun riivatun lailla taistelevien amerikkalaisjoukkojen Finest Hour sattui juuri seuraavalle vuorolle. Neljä, alunperin lähes täysikuntoista yksikköäni tuhottiin yhden vuoron aikana. Laulut kirjoitettaisiinkin amerikkalaisten kunniaksi.
5-6. Olen sanaton.
torstai 3. heinäkuuta 2008
Kärmespelailua 2.7.2008
Sateista keskiviikkoiltaa ei voisi paremmin viettää, kuin lautapelejä pelaillen. Tällä kertaa teki mieli pelata teemaltaan vahvaa peliä. Otimme rikun, kuulan ja kj:n kanssa käsittelyyn Descentin kaikilla lisäosillaan, jotka kj ystävällisesti oli jaksanut raahata paikalle. kj toimi pelinjohtajana, riku pelasi jollain heikohkolla jousipyssytyypillä, kuulalla oli kunnon kirvestankki ja minulla oli sitten kaksi sankaria pelattavanani. Ensimmäinen sankareistani oli ehta lähitaistelutyyppi "Pää Kylmänä" Nanok The Blade. Toinen taas oli soturipappi Jeas (tai jotain sinne päin).
Pyynnöstämme kj valkkasi suht haastavan tehtävän, vaikkei kukaan meistä Descentiä aikaisemmin ollutkaan pelannut. Minä ainakin halusin tuntea voimattomuutta ja lopulta ottaa kenties turpaani. Nakkikiskalle kun ei viitti mennä voimattomuudesta kärsimään. riku ja meitsi olimme tosin pelanneet Descentin sisarpeliä Doomia, joka kuuluu omiin suosikkeihini. Yhtäläisyyksiä peleillä onkin hyvin paljon. Perusmekaniikka on molemmissa sama ja osoittautui, että myös menestyvien sankaripelaajien strategia on samankaltainen. Erot löytyvät teemoissa (fantasia vs. scifi-kauhu) ja Descentin hieman hienostuneemmissa säännöissä.
Emme toki tienneet strategiasta mitään, kun astuimme luolastoon. Ensimmäiset 4-6 vuoroa meillä kului siihen, että jäimme lahtaamaan hirviöitä heti ensimmäisen mutkan taakse. Pian kuitenkin selvisi, että tämä ei johtaisi mihinkään muuhun kuin omaan kuolemaamme. Oikea tapa olisi vain juosta käytävien läpi ja syöttää miekkaa ainoastaan tehtävän suorittamisen kannalta olennaisten mostereiden kurkusta alas sekä jättää suosiolla osa varusteista hakematta. Tämän läksyn opittuamme tehtävä alkoikin etenemään aivan eri tavalla. Valitettavasti rikun muutenkin heikolla jousipyssykaverilla ei ollut kunnon haarniskaa, joten hän oli helppo maali. Jälleensyntymisestä huolimatta, jokainen kuolema vei meitä lähemmäksi lopullista kadotusta. Kun siihen päälle muutkin kuolivat kertaalleen, ei pelin päättyminen kj:n voittoon kestänyt kauaakaan. Edes salamamoiva ejakulaatio ei auttanut asiaa.
Varsinkin Doomia on arvosteltu, että pelinjohtaja on ylivoimainen muihin pelaajiin nähden. Oma mielipiteeni on toinen ja sama mielipide pätee Descentiin. Ensimmäinen yritys menee yleensä alueen tutkimiseen ja lopulta turmioon. Toisella yrityksella onkin sitten helppo juosta tutun maaston läpi. Mikäli tehtävät haluaisi suorittaa heti ensimmäisellä yrityksellä, vaatisi se kokeneiden pelaajien saumatonta yhteistyötä. Tällöin pitäisi samalla peliporukalla tahkota kunnon kampanjaa aloittaen helpommista tehtävistä. Kampanjapelaamista voi muutenkin suositella, sillä monet parhaista varusteista ovat saatavissa vasta tehtävien loppupuolella, jolloin niistä ei enää ehdi nauttia.
Maalatut figut tuovat peleihin lisää fiilistä. Kuva on omasta Doomistani.
Descent on Doomin tavoin loistava peli. Monipuolisempien sääntöjen ja lukuisten erilaisten varusteiden vuoksi ensiksi mainitussa on kuitenkin hiukan korkeampi kynnys. Toisaalta tämä taas sitten palkitsee pelaajat hienostuneemmalla pelimekaniikalla. Itse päädyn kuitenkin Doomin kannalle värisyttävämmän teemansa vuoksi. Tämä on vain makuasia. Näissä peleissä teema näyttelee kuitenkin erittäin suurta osaa ja iso vastuu pelikokemuksen luomisessa on pelinjohtajalla ja pelaajien eläytymisellä. Ilman vahvaa teemaa voisi yhtä hyvin pelata shakkia.
Peli-ilta tihkui muutenkin vahvoja teemoja. Toisaalla otettiin ASL-matsia ja toisaalla Arkham Horroria parilla lisäosalla. Yhteistyöpeleistä Arkham ilmeisesti päättyi pelaajien tuhoon Suuren Muinaisen herätessä. Lopuksi mainittakoon vielä kj:n hämmästyttävä kyky hallita pelikomponenttien suurta kaaosta. Kaikki pelisälä oli sikinsokin pitkin pöytää mutta niin vain kj kaivoi kaiken tarvittaessa esiin.
Pyynnöstämme kj valkkasi suht haastavan tehtävän, vaikkei kukaan meistä Descentiä aikaisemmin ollutkaan pelannut. Minä ainakin halusin tuntea voimattomuutta ja lopulta ottaa kenties turpaani. Nakkikiskalle kun ei viitti mennä voimattomuudesta kärsimään. riku ja meitsi olimme tosin pelanneet Descentin sisarpeliä Doomia, joka kuuluu omiin suosikkeihini. Yhtäläisyyksiä peleillä onkin hyvin paljon. Perusmekaniikka on molemmissa sama ja osoittautui, että myös menestyvien sankaripelaajien strategia on samankaltainen. Erot löytyvät teemoissa (fantasia vs. scifi-kauhu) ja Descentin hieman hienostuneemmissa säännöissä.
Emme toki tienneet strategiasta mitään, kun astuimme luolastoon. Ensimmäiset 4-6 vuoroa meillä kului siihen, että jäimme lahtaamaan hirviöitä heti ensimmäisen mutkan taakse. Pian kuitenkin selvisi, että tämä ei johtaisi mihinkään muuhun kuin omaan kuolemaamme. Oikea tapa olisi vain juosta käytävien läpi ja syöttää miekkaa ainoastaan tehtävän suorittamisen kannalta olennaisten mostereiden kurkusta alas sekä jättää suosiolla osa varusteista hakematta. Tämän läksyn opittuamme tehtävä alkoikin etenemään aivan eri tavalla. Valitettavasti rikun muutenkin heikolla jousipyssykaverilla ei ollut kunnon haarniskaa, joten hän oli helppo maali. Jälleensyntymisestä huolimatta, jokainen kuolema vei meitä lähemmäksi lopullista kadotusta. Kun siihen päälle muutkin kuolivat kertaalleen, ei pelin päättyminen kj:n voittoon kestänyt kauaakaan. Edes salamamoiva ejakulaatio ei auttanut asiaa.
Varsinkin Doomia on arvosteltu, että pelinjohtaja on ylivoimainen muihin pelaajiin nähden. Oma mielipiteeni on toinen ja sama mielipide pätee Descentiin. Ensimmäinen yritys menee yleensä alueen tutkimiseen ja lopulta turmioon. Toisella yrityksella onkin sitten helppo juosta tutun maaston läpi. Mikäli tehtävät haluaisi suorittaa heti ensimmäisellä yrityksellä, vaatisi se kokeneiden pelaajien saumatonta yhteistyötä. Tällöin pitäisi samalla peliporukalla tahkota kunnon kampanjaa aloittaen helpommista tehtävistä. Kampanjapelaamista voi muutenkin suositella, sillä monet parhaista varusteista ovat saatavissa vasta tehtävien loppupuolella, jolloin niistä ei enää ehdi nauttia.
Maalatut figut tuovat peleihin lisää fiilistä. Kuva on omasta Doomistani.
Descent on Doomin tavoin loistava peli. Monipuolisempien sääntöjen ja lukuisten erilaisten varusteiden vuoksi ensiksi mainitussa on kuitenkin hiukan korkeampi kynnys. Toisaalta tämä taas sitten palkitsee pelaajat hienostuneemmalla pelimekaniikalla. Itse päädyn kuitenkin Doomin kannalle värisyttävämmän teemansa vuoksi. Tämä on vain makuasia. Näissä peleissä teema näyttelee kuitenkin erittäin suurta osaa ja iso vastuu pelikokemuksen luomisessa on pelinjohtajalla ja pelaajien eläytymisellä. Ilman vahvaa teemaa voisi yhtä hyvin pelata shakkia.
Peli-ilta tihkui muutenkin vahvoja teemoja. Toisaalla otettiin ASL-matsia ja toisaalla Arkham Horroria parilla lisäosalla. Yhteistyöpeleistä Arkham ilmeisesti päättyi pelaajien tuhoon Suuren Muinaisen herätessä. Lopuksi mainittakoon vielä kj:n hämmästyttävä kyky hallita pelikomponenttien suurta kaaosta. Kaikki pelisälä oli sikinsokin pitkin pöytää mutta niin vain kj kaivoi kaiken tarvittaessa esiin.
tiistai 1. heinäkuuta 2008
Memoir '44: Operation Lüttich
On puoliyö. Päivämäärä on juuri vaihtunut neljänneksi elokuuta. Eletään vuotta 1944 ja Normandian maihinnoususta on kulunut lähes kaksi kuukautta. Der Führer on komentanut neljä panssaridivisioonaansa pysäyttämään kenraali Pattonin johtamien Liittouman joukkojen etenemisen Ranskanmaalla, St. Barthélémyn kohdalla. SS Panzerit tekivät hyökkäyksen idästä kenttäkomentajansa kain johdolla. Aloitteen suoma etu oli saksalaisilla. Liittoutuneiden johtajana minun pitäisi koittaa vastata...
Saksalaisten vyöry lähti liikkeelle keskustasta heidän ottaessa St. Bérthélemyn itäpuoliset kukkulat haltuunsa ja tulittaessaan kylään linnoittautuneita ja läheisissä puskissa piileskeleviä liittoutuneita. Kylässä olleet joukot eivät kärsineet vahinkoja mutta pusikossa piileskelevien miesten moraalia koiteltiin, kun he joutuivat katsomaan useiden ystäviensä kaatuvan.
Lähetin viestin vihollisen ensimmäisen aallon alle jääneille miehilleni, että apuja olisi tulossa - pitäkää pintanne. Ensin oli kuitenkin tärkeämpää rajoittaa taistelut pienelle alueelle, joten vastasin sakujen hyökkäykseen komentamalla ilmarynnäkön moukaroimaan oikeaa sektoria. Hyökkäys rampautti pahasti vihulaisen yhden panssariyksikkön ja kaksi jalkaväkiryhmää.
Peläten uutta ilmaiskua teutoonit hajauttivat jo kärsineitä joukkojaan ja lähettivät edellisestä iskusta ehjin nahoin selvinneet tankkinsa tuhoamaan alueen eteläosan kukkuloilla operoivan tulenjohtoryhmän. Germaaneille oli selvinnyt, että tuhoamalla tämän ryhmän Liittouman koko ilma-ase menettäisi toimintakykynsä. Tulitus oli epätarkkaa ja tulenjohtoryhmä säilytti täyden toimintakykynsä.
Komensin toisen ryhmän pikavauhtia tukemaan tj-porukkaa. Minulla ei olisi varaa menettää ilma-asettani kokonaan. Apu ei kuitenkaan saapuisi ihan heti perille, joten tj-ryhmälle ei jäänyt muita vaihtoehtoja kuin kohdata vihollinen niillä sijoilla ja ampua takaisin. Tarkasta tulituksesta huolimatta luodit harmittomasti kimpoilivat paksusta saksalaisesta teräksestä. En voinut keskittyä kuitenkaan vain yhteen sektoriin, sillä muillakin alueilla tilanne oli riistäytymässä käsistä. Kestäisi pitkään ennen kuin aivan alueen pohjoisosissa olevat Sherman-tankkini ehtisivät auttamaan St. Barthélémyyn pulaan jäänyttä jalkaväkeä. Muuta vaihtoehtoa ei ollut, joten komensin tankit matkaan samalla kun toivoin tykistötulen pidättelevän idästä lähestyvää rauta-aaltoa.
Tykistö näytti tekevän tehtävänsä, kun tilanne kentällä näytti tämän jälkeen jähmettyvän paikoilleen. Ilmeisesti kranaatti oli katkaissut saksalaisten viestiyhteydet, sillä hyökkäykset kaikilla sektoreilla olivat vain satunnaisia. Tämä sopi minulle, kun panssarini saivat lisää aikaa. Annoin tykistön jatkaa moukarointiaan. Paikoilleen jääneet saksalaispanssarit olivat helppo maali ja monet rampautuivat pahasti. Yhtäkään yksikköä ei harmikseni saatu kokonaan tuhottua ja aloin jo epäillä tehoaisivatko aseemme lainkaan Rheinin varrella taottuun laatuteräkseen.
Kärsineet yksiköt olivat kuitenkin osittain poissa pelistä, eikä tulikuumassa helvetissä taottu, jääkylmä tsunami päässyt vyörymään ylitsemme. Tulenjohtoryhmäkin onnistui säilyttämään asemansa, jolloin sain mahdollisuuden metsästää takalinjoille vetäytyneitä rampayksiköitä. Tuloksena oli yksi kaatunut jalkaväkiyksikkö. Tästä vihollinen sai ilmeisesti lisää virtaa ja teurasti aiemmin keskustassa pusikoissa piileskelleet soturini.
Vajaalukuisiksi jääneet sakemannit eivät tehokkaista aseistaan huolimatta pärjänneet ylivoiman edessä. Ensiksi jalkaväen panssarintorjunta onnistui tuhoamaan yhden rautapedon. Toisaalla Shermanit ajoivat toisen tulta syöksevän hirviön mottiin eivätkä jättäneet tälle pedolle lainkaan mahdollisuuksia.
Kolmannen valtakunnan joukot lähtivät vielä viimeiseen hyökkäykseen vasemmalla sektorilla. Tuolla sektorilla minulla oli ylivoima, koska vihollinen joutuisi ylittämään ensin joen joten en ollut huolissani. Lähetin käskyn asemoida tykistöni uudelleen ja tuhota aivan taistelukentän takareunaan vetäytyneet yksiköt. Taistelu oli ratkennut edukseni pistein 4-1.
Jälkipyykkinä todettakoon, että taistelun ratkaisi kolme asiaa:
Saksalaisten vyöry lähti liikkeelle keskustasta heidän ottaessa St. Bérthélemyn itäpuoliset kukkulat haltuunsa ja tulittaessaan kylään linnoittautuneita ja läheisissä puskissa piileskeleviä liittoutuneita. Kylässä olleet joukot eivät kärsineet vahinkoja mutta pusikossa piileskelevien miesten moraalia koiteltiin, kun he joutuivat katsomaan useiden ystäviensä kaatuvan.
Lähetin viestin vihollisen ensimmäisen aallon alle jääneille miehilleni, että apuja olisi tulossa - pitäkää pintanne. Ensin oli kuitenkin tärkeämpää rajoittaa taistelut pienelle alueelle, joten vastasin sakujen hyökkäykseen komentamalla ilmarynnäkön moukaroimaan oikeaa sektoria. Hyökkäys rampautti pahasti vihulaisen yhden panssariyksikkön ja kaksi jalkaväkiryhmää.
Peläten uutta ilmaiskua teutoonit hajauttivat jo kärsineitä joukkojaan ja lähettivät edellisestä iskusta ehjin nahoin selvinneet tankkinsa tuhoamaan alueen eteläosan kukkuloilla operoivan tulenjohtoryhmän. Germaaneille oli selvinnyt, että tuhoamalla tämän ryhmän Liittouman koko ilma-ase menettäisi toimintakykynsä. Tulitus oli epätarkkaa ja tulenjohtoryhmä säilytti täyden toimintakykynsä.
Komensin toisen ryhmän pikavauhtia tukemaan tj-porukkaa. Minulla ei olisi varaa menettää ilma-asettani kokonaan. Apu ei kuitenkaan saapuisi ihan heti perille, joten tj-ryhmälle ei jäänyt muita vaihtoehtoja kuin kohdata vihollinen niillä sijoilla ja ampua takaisin. Tarkasta tulituksesta huolimatta luodit harmittomasti kimpoilivat paksusta saksalaisesta teräksestä. En voinut keskittyä kuitenkaan vain yhteen sektoriin, sillä muillakin alueilla tilanne oli riistäytymässä käsistä. Kestäisi pitkään ennen kuin aivan alueen pohjoisosissa olevat Sherman-tankkini ehtisivät auttamaan St. Barthélémyyn pulaan jäänyttä jalkaväkeä. Muuta vaihtoehtoa ei ollut, joten komensin tankit matkaan samalla kun toivoin tykistötulen pidättelevän idästä lähestyvää rauta-aaltoa.
Tykistö näytti tekevän tehtävänsä, kun tilanne kentällä näytti tämän jälkeen jähmettyvän paikoilleen. Ilmeisesti kranaatti oli katkaissut saksalaisten viestiyhteydet, sillä hyökkäykset kaikilla sektoreilla olivat vain satunnaisia. Tämä sopi minulle, kun panssarini saivat lisää aikaa. Annoin tykistön jatkaa moukarointiaan. Paikoilleen jääneet saksalaispanssarit olivat helppo maali ja monet rampautuivat pahasti. Yhtäkään yksikköä ei harmikseni saatu kokonaan tuhottua ja aloin jo epäillä tehoaisivatko aseemme lainkaan Rheinin varrella taottuun laatuteräkseen.
Kärsineet yksiköt olivat kuitenkin osittain poissa pelistä, eikä tulikuumassa helvetissä taottu, jääkylmä tsunami päässyt vyörymään ylitsemme. Tulenjohtoryhmäkin onnistui säilyttämään asemansa, jolloin sain mahdollisuuden metsästää takalinjoille vetäytyneitä rampayksiköitä. Tuloksena oli yksi kaatunut jalkaväkiyksikkö. Tästä vihollinen sai ilmeisesti lisää virtaa ja teurasti aiemmin keskustassa pusikoissa piileskelleet soturini.
Vajaalukuisiksi jääneet sakemannit eivät tehokkaista aseistaan huolimatta pärjänneet ylivoiman edessä. Ensiksi jalkaväen panssarintorjunta onnistui tuhoamaan yhden rautapedon. Toisaalla Shermanit ajoivat toisen tulta syöksevän hirviön mottiin eivätkä jättäneet tälle pedolle lainkaan mahdollisuuksia.
Kolmannen valtakunnan joukot lähtivät vielä viimeiseen hyökkäykseen vasemmalla sektorilla. Tuolla sektorilla minulla oli ylivoima, koska vihollinen joutuisi ylittämään ensin joen joten en ollut huolissani. Lähetin käskyn asemoida tykistöni uudelleen ja tuhota aivan taistelukentän takareunaan vetäytyneet yksiköt. Taistelu oli ratkennut edukseni pistein 4-1.
Jälkipyykkinä todettakoon, että taistelun ratkaisi kolme asiaa:
- Tulenjohtoryhmän toimintakyvyn säilyminen -> ilmaiskut
- Tykistöpelote
- Saksalaisten komentokortit pelin keskivaiheilla
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
