Kerron nyt uskomattoman tarinan, kuinka jo muniaan myöten helvettiin manattu voi vielä pelastua.
On 19. syyskuuta 1944. Minulla on komennossani sadasyhdestoista ja sadaskolmastoista saksalainen panssariprikaati ja tehtävänäni on pyyhkäistä adin johtama jenkkien neljäs panssaridivisioona huit helevettiin Ranskan Arracourtista. Ennakkoasetelmat eivät kyllä ole herkulliset, sillä Liittoutuneilla on paikalla vahva miehitys ja omat joukkoni joutuvat taisteluun asemista, joissa perääntyminen ei ole mahdollista. Vain aloitteen suoma etu olisi puolellani.
Alkuvaiheessa etusijalle asetin tavoitteen saada omat joukkoni hyviin asemiin, jotta liikkumavaraa olisi joka suuntaan. Kortit ovat puolellani ja saan 4-5 ensimmäisen vuoron aikana komennettua kaikki oikeassa ja keskisektorissa olevat joukkoni liikkeelle sekä otettua lähimmät kylät ja kukkulat haltuuni. Tappiot olivat minimaaliset. Amerikkalaiset puolestaan menettivät ryhmän miehiään ja kaksi panssareistaan Tiikereideni jakaessa kylmää huomiotaan. Parin seuraavan vuoron aikana myös jenkkien vahvistukseksi lähettämät kaksi muuta Shermania tuhottiin ja jalkaväki ajettiin pakosalle. Tilanne oli 5-0 hyväkseni. Tästä tulisi vielä voitto, josta sepitettäisiin useita lauluja. Ensimmäiset sävelet tulvivat jo mieleeni. Taa-taa-ti-ti-taa-ti-ti-ti-ti-taa-taa-...
Sitten tapahtui jotain mystistä. Liekkö Panzerkampfwageneideni miehistöltä alkanut hiusrajasta kusi tihkumaan, kun ihanat kissapetoni hyytyivät paikoilleen ja ampuivat selvistäkin paikoista ohi. Tämä meno ei voisi pitkään jatkua. Olin näet tavannut vastapuolen joukkojen komentajan adin henkilökohtaisesti 30-luvulla ja tiesin hänen olevan peräänantamaton taistelija. Hän ei jättäisi tällaista tilaisuutta käyttämättä. Pelkoni osoittautuisi vielä oikeaksi.
Karismaattisena johtajana adi kokosi pahasti harvenneet, jo pakenemassa olleet joukkonsa ja valoi heihin sokeaa uskoa. Omat mieheni naureskelivat tälle käänteelle mutta heiltä jäi huomaamatta vastustajan silmiin syttynyt uusi kiilto. Vastahyökkäys alkoi terävästi eturivissä olleen, puolalaisista vapaaehtoisista kootun jalkaväkiryhmän kaatuessa. Tilannetta vierestä seurannut Panzerführer naureskeli vielä hölmönä, kun hänenkin elämänsä päättyi - Dummkopf! Tilanne oli yht'äkkiä 5-2.
Ryhmitin joukkoni uudelleen. Kissani olivat kyllästyneet saaliilla leikkimiseen. Oli aika antaa viimeinen, armoton kuolinisku. Tuota iskua ei kuitenkaan koskaan tullut. Koko näytelmän viimeinen repliikki oli varattu adille, kun riivatun lailla taistelevien amerikkalaisjoukkojen Finest Hour sattui juuri seuraavalle vuorolle. Neljä, alunperin lähes täysikuntoista yksikköäni tuhottiin yhden vuoron aikana. Laulut kirjoitettaisiinkin amerikkalaisten kunniaksi.
5-6. Olen sanaton.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti